Keskimmäisen suuri suru on jotain vanhempia musertavaa. Ei auta mikään, vastaus on vain pään puistelua tai nyökkäilyä. Ei halua tulla viereen, vain oman peiton alle itkemään. Lopulta ainut lohtu oli kissa, jonka neiti haki kainaloonsa kehräämään.
lauantai 15. syyskuuta 2012
Suuret surut
Kun omalle lapselle tulee eteen yksi elämän suurista suruista, ei voi kun surra mukana, itkuhan siinä pääsi, molemmilta. Esikoinen käytännölliseen tapaansa halusi katsella netistä isin uuden asunnon kuvia ja kartalta paikkaa. Surenee sitten itsekseen, omalla tavallaan. Pienimmäinen ei vielä reagoinut paljon mitenkään, luki kirjaa sängyssä ja oli hiljaa, aamulla oli ainut joka lähti isän kanssa sitä asuntoa katsomaan. Luultavasti on ihan innoissaan uudesta pihasta, jossa on keinut ja muut härpäkkeet.
Keskimmäisen suuri suru on jotain vanhempia musertavaa. Ei auta mikään, vastaus on vain pään puistelua tai nyökkäilyä. Ei halua tulla viereen, vain oman peiton alle itkemään. Lopulta ainut lohtu oli kissa, jonka neiti haki kainaloonsa kehräämään.
Täytyy kuitenkin jaksaa uskoa siihen, että ihan oikeasti tämä ero on väylä parempaan. Lapset saavat kaksi tyytyväistä kotia ja iloisen äidin ja isän. Varmasti lapsi muistaa loppuelämänsä kuinka suuri asia vanhempien ero oli, mutta jos vain pystyttäisiin toimimaan niin, että se kääntyy hyväksi, eikä jää pelkäksi suruksi.
Keskimmäisen suuri suru on jotain vanhempia musertavaa. Ei auta mikään, vastaus on vain pään puistelua tai nyökkäilyä. Ei halua tulla viereen, vain oman peiton alle itkemään. Lopulta ainut lohtu oli kissa, jonka neiti haki kainaloonsa kehräämään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Itku tuli mullakin. Siis tätä lukiessani. Niin elävänä muistissa tuo omulle lapsille kertominen. Helvetin rankkaa, ei voi muuta sanoa. Tsemppiä!
Niin ja uusi lukija täällä moi :)
Hei vaan ja tervetuloa :)
Onneksi lapset ovat niin sopeutuvaisia ja uuteen päin suuntautuvia, etteivät jaksa surra suuresti pitkään. Nyt jo ehdottelevat isälleen, että sinne isänkin luo pitäisi ottaa kissa.
Tiedänhän minä, että nämä erosurut on niitä asioita, jotka lapset varmasti muistavat aikuisinakin, mutta toivottavasti huomaavat kuitenkin matkan varrella, että tämä oli väylä johonkin parempaan. Toivon.
Hei täällä uusi lukia lukee kaikkia aikaisempiakin postauksia. Kyyneleet tuli silmiin ja elävästi mieleen tammikuu puolitoistavuotta sitten kun kerroin lapsille erosta. Esikoinen otti sen rauhallisesti, oli kuulema pelännyt niin käyvän. Nuoremmalle, silloin 12-v, asia oli paljon vaikeampi. Nukuin kaksi yötä häne huoneessaan ja juttelimme asiasta yöllä.
Löysin blogisi, kun etsin eroon liittyviä blogeja, jotenkin nyt kaipaa samankokeneiden kokokemuksia.
Tervetuloa lukemaan Pivi M. Vähän hiljaista välillä kirjoittelu rintamalla, mutta kyllä se tästä taas vilkastuu.
Lähetä kommentti