Hanki Elämä!

Olipa mukava viikonloppu. Festareita ja rokkia ja paljon ystäviä ja tuttavia vuosienkin takaa. Oikeastaan aika hämmentävää nähdä tyyppejä, joiden kanssa on 25 vuotta sitten sählätty urakalla. Mutta tosi positiiviset fiilikset jäi, ja ihanaa kuulla jä nähdä se, että ihmisistä on ihan oikeasti tullut vaikka mitä.

Joku ex-mies voisi sen sijaan hankkia elämän. V-tu kun voipi naama olla nurinperin ja ajatukset synkeitä.

Uskon ja luotan siihen, että lasten kanssa ei tuo ilme ole jatkuvasti päällä, mutta kyllä synkkenee kun meikäläisen näkee. Voiko se nyt ottaa ihan oikeesti noin koville?

Pitäisköhän olla näkemättä?

Muutamalla ystävällä on se systeemi, että lapset jätetään vaihtaessa ulko-oven ulkopuolelle, sisään ei ole asiaa. Kieltämättä taas eilisen naaman jälkeen houkutti. Mutta minä aikuinen, nyt hillitsen itseni ja yritän tolkuttaa itselleni, että ei kuulu ex-lle nämä kuviot pätkääkään.

Luulisi sytyttävän, että jos aina ottaa päähän kun toisen ihmisen naaman näkee, niin oisko vika ihan siellä omassa päässä. 

Minulla on Elämä, myös lasten ja kodin ulkopuolella, hankkisit sinäkin!

Nykynaiset

Voihan mummojen kriisit ja nykynaiset jotka on niihin syypäitä.

Sain vertaistukea. Ystäväni kävi kylässä pienen poikansa kanssa, vilautti sormeaan jossa ei ollut enää sormusta ja kertoi muuttaneensa yhteisestä kodista pois.

Tosin tuohon eroon liittyi jo nyt kolmasosapuoli. Eräs kunnollinen nuori mies ja molemminpuolinen ihastuminen. Tietenkään ei tuo ihastuminen ole oikea syy eroon 16 vuoden liitosta, vaan pikemminkin viimeinen niitti.

Sain paljon vertaistukea, juteltiin pitkään ja päätettiin lopuksi, että ei murehdita turhia (plaaplaa viime yönä valvotti), nautitaan ja pidetään hauskaa, eletään Elämää joka on löytynyt.

Ja yhtään ei kaduta ratkaisujamme.

Mutta kylläpä se kriisipesäke on sitten noissa mummoissa tai anopeissa. Ystäväni entinen anoppi ei enää puhu, ovat tulleet tähän asti aina mainiosti toimeen. Äitini taitaa edelleen elätellä jotain toiveita ex:än ja minun yhteen paluusta, jokainen ystävieni erouutinen nostaa selvästi havaittavan pilven äidin kasvoille. Erään toisen ystäväväni ex appivanhemmat eivät edes kadulla tervehtineet puoleen vuoteen eron jälkeen.

Periaatteessa loogisesti ajateltuna kyllähän minä ymmärrän tuon maailman muutoksen sukupolvien välillä.

Mutta voisiko sitä edes pikkasen yrittää olla onnellisia siitä, että ihmiset ympärillä muuttuvat tyytyväisiksi, eivätkä enää murjota ja kärsi.

Taitaa onnellisuus olla anoppien ja mummojen maailmassa aliarvostettu käsite. Tai sitten se on vaan se tahdon asia, jota me pilalle hemmotellut, pilvilinnoihin uskovat nykynaiset ei nyt yhtään ymmärretä.

Yritän rauhoittua

Kun omassa pienessä elämässä rupeaa tuulemaan, on niin vaikea asettua aloilleen.
Viime yönä oli myös vaikea nukkua, päässä pyöri monikin juttu. Heräsin kaksi kertaa ja valvoin pitkään, kävin syömässä ja luin kirjaa keskellä yötä, ja aamuyöllä.
Minun oma mielenrauhani on kadoksissa, vaikka siitä niin tykkäsin, silti hymyilyttää.
Ei ole tätä ihmistä luotu liian stabiiliin elämään näköjään.
Tänään olen yrittänyt saada itseäni väsyneeksi kitkemällä, harventamalla ja leikkaamalla ruohoa. Äsken käytin lapset uimassa ja sauna on lämpiämässä.
Toivottavasti näillä lääkkeillä nukkumatti saa oikean osoitteen tänne, vaikka hymyilyttää, niin valvotut yöt ei ole kivoja.
Huomiselle onkin ohjelmassa, nuorimmaisen hammaslääkärin lisäksi, jotain aivain ekstraa ja uutta, saapa nähdä mitä tästä syntyy :-)