Kertomisen vaikeus ja helpotus

Avioero!

En olis kyllä uskonut! Ihan viimeisenä minä teidän olisin ajatellut eroavan!

Olet varmaan ihan allapäin!

Miten lapset?

Niin surullista kuulla!

No minä kyllä uskoin jo viimeiset viisi vuotta ja ajattelin sen eron jossain vaiheessa tulevan.

Allapäin en ole mitenkään erityisesti. Kai sitä välillä jokainen on allapäin, erosi tai ei.

Lapset voi ihan hyvin, niistä ei tapella.

Minusta tämä on oikeastaan, jos ei nyt iloinen, niin positiivinen asia loppujenlopuksi.

Olen tässä syksyn mittaan tullut yhä laiskemmaksi kertomaan ihmisille tästä erosta. Jotenkin nuo reaktiot on aina niin samat. Onnelliset (?) pariskunnat päivittelevät ja eron käyneet jotenkin yrittävät tsempata ja ymmärtää. Hei tää on vain elämää, ihan normaalia ymmärtääkseni 2000-luvulla. Olisin mielelläni halunnut naapurin mummon levittävän sanaa kylillä, kerrankin. Mutta tämä uskonnollinen vanha rouva ilmoitti, että hänen suustaan tätä ei kukaan kuule! Joten kaikki naapurit ei taida vieläkään tietää, minä niin luotin tuohon naapurin mummoon tässä asiassa.

Nyt joulunalla pari ystäväperhettä sai ihmeteltäväkseen joulutervehdyksen, josta puuttui miehen nimi. Asiaan palattaneen kummilasten tulevilla syntymäpäivillä.

Kuitenkin kun asia on ihmisten tiedossa on itsellä olo paljon helpompi. Ei tarvitse kierrellä ja kaarrellä kaikenlaisia asioita, tässä on minä lapsineni ja sitten lasten isä lapsineen on niin kuin eri yksikkö, vaikka samat lapset onkin. Vähän meinasi minua ruveta harmittamaan, kun oma perhe tuntui tuossa skippaavan eron ihan tyystin ja pistävän entisen porukan samaan pakettiin tyyliin: Tuleekos se exäkin? Tulette sitten tänne, exä mukaan lukien. Olin vähän niinkuin että hitostako minä sen syntymäpäiville saapumisia tiedän ja kutsua sen voi ihan henk.koht. puhelinnumero sama entinen.

Valoa kohti!

Joka päivä joku uusi tietää erosta ja kohta toivottavasti kaikki.

Päivällinen yhdelle

Odotettu ja haluttu joulumieli on tänä vuonna ollut kiven alla. Lapset on odottaneet joulua (=lahjoja) innoissaan ja on leivottu pipareita, mutta minun joulumieleni on ollut kiven alla. Exä ilmoitti, että hän haluaisi laittaa lapsille jouluaterian vaikka joulupäiväksi, lapset (ja muutkin) olivat sitämieltä että aattona kokoonnutaan tähän meille + sisko naapurista ilmoitti, että ei ole mitään järkeä siinä, että kaikki kokkaavat koloissaan vaan kokoonnutaan kaikki lähi tienoon sukulaiset torpistaan ja mökeiltään aaton aterialle sinne, saunaankin pääsee. Tapaninpäivän ruokailut hoidetaan sitten äidin ja isän luona, exä ei tule (on kyllä kutsuttu). Menee hakemaan omaa isäänsä rivarilleen joulukylään.

Järkeväähän se on, että yhdistytään saman pöydän ääreen jouluaattona, eikä joka talossa tartte omaa kinkkua paistaa, on on. Ensin meinasin heittää hanskat tiskiin, mitä hittoa tässä kokkailen, jos täällä ei kukaan yhtenäkään  päivänä sitä porkkanalaatikkoa ole syömässä? Vähän jo harmittikin, miksi ei kukaan tahdo syödä (juujuu, ei ole siitä kyse) minun porkkanalaatikkoani? Painukoon penkin alle koko joulu.

Mutta mistä löytyy kadonnut joulumieli, jos ei ruuan tuoksusta? Vastoin kaikkea järkeä ja rationaalista ajattelua valmistin tähänkin taloon porkkana- ja lanttulaatikkoa, tein sen vuoden ainoan karjalanpaistin (ainut kerta vuodesta kun laitan moista on joulu). Italiansalaatti meinasi kokea takaiskun, kun öljy oli loppu ja kermaviili unohtui kauppaan. Mutta mitä on italiansalaatti ilman itse tehyä majoneesia? Ajoin siis hakemaan öljyä ja kermaviiliä tuosta Nesteeltä muutaman kilometrin päästä. Sitten kaadoin itselleni lasin viiniä ja söin joulupäivän aterian ylhäisessä yksinäisyydessäni, kera hyvän kirjan (ilman lapsia, voi ruokapöydässäkin lukea). Päätin että tämä ei ole surullista, vaan olen sen arvoinen ja nautin. 

Voihan tuo ruuan määrä olla vähän ylimitoitettu yhdelle, mutta kaipa tänne vielä syöjiä ilmaantuu. Tosin lapsethan eivät syö lanttulaatikkoa eivätkä italiansalaattia, jaan loput vaikka koiran kanssa.

Aikakirjoihin merkittäköön myös eka ihan itse metsästä haettu kuusi tässä tuvassa. Aatonaattona käytiin kahden nuorimman neidin ja koiran kanssa sahaamassa (lupa oli) tuosta lähi metsästä kuusi ja tuotiin se kotiin. On se hieno, eikä karise yhtään. 

Joulukukka ja karjuva äiti

Hyvin alkaa päivä, kun neiti kahdeksan vee istuu lattialla kolme minuuttia ennen taksin tuloa ja vinkuu ulkohousujen olevan liian pienet, eivät mene jalkaan ja eivät varsinkaan lähde koulussa jalasta pois. Äidin vika, mitäs ei kiinnittänyt asiaan huomiota aiemmin, se nyt ei vaikuta mitään että eilen housut on olleet neidin mielestä just ne oikeat ja sopivat. 

Neidin lempifarkut ovat myös rikki. Yllätys yllätys, niitähän ei yleensä pestä kuin korkeintaan viikonloppuna ei ne jouda pesuun, aina käytössä. Äidin vika, kun samana iltana (klo 20.30) ei löydy kaapista, eikä kaupasta samanlaisia tilalle. 

Tässä välillä on neiti 10 vee suuttunut verisesti isosiskolleen neit 13 veelle, joka on niin kamala hienostelija, että menee äidille kertomaan että neiti 10 vee on puhdistanut jotain pientä liitutaulua omalla syljellään (yäks). Neiti 10 vee viettää loppuillan loukkaantuneena petissään ja jostain hämäräksi jääneestä syytä äiti oli tässäkin jotenkin, jos ei ihan syyllinen, niin ainakin osasyyllinen.

Neiti 8 vee hyppii ja pomppii jokaisen iltapalaleivän haukkaamisen jälkeen piruetteja keittiön lattialla. Koska äiti pyytää toistuvasti istumaan ja rauhoittumaan, ilmoittaa (lue: huutaa ja polkee jalkaa) neiti 8 vee että äääiiitii on iiiihan hirveeee, ja jouluna kyllä menen isin luo koska äiti ei ole siellä!

Neiti 13 vee teineilee vähän ja yrittää esittää isoa tyttöä, joka on äidin kaveri huolimatta pikkusiskojen ryttyilystä (pari tuntia sitten samainen 13 vee nakkeli niskojaan ja tuomitsi äidin tyhmäksi kalkkikseksi, joka ei ymmärrä yhtään mitään mistään). Tästä pikkusiskot netävät herneet nenään ja haukkuvat neiti 13 veetä pikkuäidiksi ja lellikiksi, josta neiti 13 vee hermostuu ja ryhtyy käyttäytymään jotakuinkin samallalailla kuin neiti 8 vee.

Illan kuluessa käy ilmi, että neiti 8 vee tarvitsee huomenna koulussa luistimia. Jeps jeps, tiukan mietinnän jälkeen luistimet löytyvät ja mahtuvat jopa jalkaan. Seuraavaksi ryhdytään miettimään vaatetuspoliittisia kantoja, koska äidin mielestä neiti 8 veen takki on täysin sopimaton luisteluun. Löydetään takki, joka on äidin mielestä juuri sopiva. Lämmittää mukavasti, hihat on riittävän pitkät ja helma ei nouse kainaloon luistellessa. Neiti 8 vee ilmoittaa, että takki on kamala ja iso ja hän ei voi sitä käyttää. Tässä vaiheessa äiti 37 vee ryhtyy hieman korottamaan ääntään, koska neiti 8 vee polkee jalkaa kiljuu, vinkuu ja huutaa päälle, joka kerta kun äiti on saanut lauseestaan ensimmäiset viisi sanaa sanottua.

Loppujen lopuksi talosta löytyy karjuva äiti, joka ilmoittaa koko neiti laumalle, että nyt jos ei kohta ole iltapalat suussa ja hampaat pesty, niin saatte mnennä nukkumaan ilman kumpaakaan toimenpidettä ja suut kestää kiinni, eikä kukaan polje jalkaa ja parempi kuin ei kukaan sanoisikaan mitään. 

ÄITI MENEE NYT SUIHKUUN!

Nyt voin sitten pohtia elämää kaksikymmentä vuotta eteenpäin ja kaikki neitien tulevassa elämässään kokemat vastukset ja elämän kurjuudet voin laittaa avioeron ja ennenkaikkea karjuvan äidin piikkiin.

Isin luonahan elämä on yhtä riemua. (Tätä ei varmaan ois pitänyt sanoa, sanoinpas.)

Sotkuahdistus

Voi miksi, oi miksi minun koti on aina kuin pyörremyrskyn jäljiltä?
Miksi jokapaikka on täynnä lehtiä, lankoja, pölyä, kirjoja, karvaa ja ihan mitätahansa kamaa mitä voi kuvitella?
Miksi lapset jättää kaikki likaiset vaatteensa pitkin lattioita, sänkyjä, tuoleja?
Miksi koiran puoliksi purtuja puruluita on jalan alla joka askeleella?
Miksi pöytäliina ei ole koskaan puhdas, vaan aina muruinen, mehuinen, kahvinen, kastikkeinen?
Miksi pyykkikori ei ole ikinä tyhjä?
Miksi vasta järjestelty dvd-hylly on kuin pommin jäljiltä?
Miksi takanpäältä löytyy kissan oksennusta?
Miksi lintujen pähkinäautomaatti nököttää edelleen tiskipöydän kulmalla, niinkuin viikko sitten?
Miksi matto on ihan yhtä pölyinen kuin eilenkin, vaikka äsken puistelin?
Miksi sängyn alla on aina villakoiria?
Miksi meillä joka vuosi jouluvalot laitetaan vasta sitten, kun kaikilla muilla jo on?
Miksi koiran pitää silputa paperia pitkin lattiaa?
Miksi naapurissa on aina niin siistiä?

Juu, juu, iski vähän joulupaniikkiahdistus, kyllä tämä tästä. Postaan tänne ensi kerralla vaikka joulukukista, ne on kauniita. 

Epäsopiva pari

Juhlittiin ystävän maisteriksi valmistumista, oli kivaa ja tosi mukava nähdä opiskelukavereita pitkän tauon jälkeen. Juteltiin paljon ja vaihdettiin kuulumisia.

Loppuillasta tietysti jatkoille kaupungille yökerhoon, tanssimestaan, parinhakubaariin.

Jaahas.

Jotenkin tunsin olevani väärässä paikassa. Yksikään humalainen mies ei tuntunut kiinnostavalta, jos nyt en niitä siellä ollut varsinaisesti katselemassakaan. Seura oli toki mukavaa ja tanssittiinkin vähäsen siellä discopuolella, humpat skipattiin. 

Kaitpa tässä jotain kehitystä on tapahtunut, aikoinaan nuo paikat ja ihmiset siellä tuntuivat hyvinkin kiinnostavilta ja miellyttäviltä paikoilta. Luultiin niistä jotain löytävämme? Nyt siellä oli vain vähemmän ja enemmän humalaisia. Avoimesti ja salaa vastakkaista sukupuolta bongaavia naisia ja miehiä. Lähdin nukkumaan reilusti ennen valomerkkiä. 

Jos tässä nyt joskus siihen pisteeseen saapuu, että jokin parisuhde on ajankohtainen niin tuskinpa sitä noista baareista kannattaa etsiä, tuli vaan semmoinen fiilis.

Olin ihan epäsopiva sinne, vähän jossain vaiheessa kaipasin kotiinkin.

Ruokaongelmia

Tässä talossa laitetaan ruoka pääasiassa itse, joskus syödään ranskiksia ja nakkeja ja joskus valmista pizzaa, mutta yleensä ruoka on ihan oikean äidin tekemää (ei Saarioisen). Lasten maito, kananmuna yms. allergioista on pääasiassa päästy eroon, nuorin neiti vielä kutisee jos aitoa maitoa ryystää, mutta kypsennetty ei tuota ongelmia. Vanhimman neidin kehittämää kasvissyönti-ideologiaa en koe ongelmaksi, itse kärsin lihanhimosta, mutta kasvissyönti on mielestäni kaikinpuolin kannatettava ja järkevä vaihtoehto. Keskimmäinen kärsii lähinnä hernekkeittoangstista ja fetajuustokammosta.
Mies muutti pois, se söi paljon. Lapset syö miehen luona nykyisin vähintään kaksi tai kolme kertaa viikossa ja välillä enmmänkin.
Kahdeksan vuotta on perhe ollut viisihenkinen ja ruuankulutus suuri.
Nyt en osaa laittaa tarpeeksi vähän ruokaa.
Ostan liikaa leipää, viikon vanha käntty ei ole hyvää. Laitan liikaa ruokaa, vaikka pienensin kattilan kokoa jäi keittoa vielä kompostiin ja koiralle ja makaroonilaatikon loppujakaan kukaan ei syönyt. Entisen kokoisesta leikkelepaketista viimeiset siivut menee pahaksi ja makarooniakin pitäisi kettää murto-osa entisestä.
Siis selvää säästöä, kunhan opin laittamaan tätä sapuskaa niin vähän ettei sitä tarvitse heittää pois.
Ehkä vielä opin, käyn ostamassa ensi hätään pieniä kattiloita.

Junnaako tämä?

"Vähemmän pakkoliitoksia, enemmän yhteistoimintaa"

"Sijaispula aiheuttaa potilasjonoja terveyskeskuksissa"

Arvatkaas minkä vuoden maakunnan ykköslehden otsikoita. Juu ei ole 2010, ei 2012. Nämä ovat aitoja otteita vuoden 1970 numeroista.

Lisää otteita saman vuosikymmenen elämästä:

"Simpeleen surmista epäillyt väärillä nimillä Tanskassa"

"Libanonin sissit eivät antaudu"

"Kolme hukkui farmariautoon"

Ei ollut lintukoto Suomi, eikä Lähi-Itä, myöskään 40-vuotta sitten. Vuonna 1972 on tosin oltu kovin optimistisia ja uutisoitu maaliskuun 28. päivä että:

"Tie Euroopan pysyvään rauhaan alkaa hahmottua"

Ei tainnut tulla pysyvää rauhaa, vaikka artikkelissa kerrotaan presidentti Urho Kekkosen niin uskovankin. Samassa lehdessä kerrotaan kuinka 16-vuotinen sota päättyi Sudanissa, syvä huokaus tuon uutisen kohdalla.

Vähän pistää miettimään.

Mikä muuttuu?

Vuonna 1972 on Itä-Suomessa mietitty huonojen puhelinyhteyksien pahoja seurauksia, nyt puhutaan siitä kuinka täällä syrjäkylillä huonot tietoliikenneyhteydet aiheuttavat epätasa-arvoa ja onnettomuutta. 

Tupakkamainokset puuttuvat tämänpäivän lehdistä ja vähäpukeisia naisia on myös vähemmän nykyisin. Oikeesti muutamat aikakauslehdet 70-luvulta muistuttavat hieman miestenlehtiä joita nykyisin on siellä R-kiskan ylimmällä hyllyllä. Voi ukit, minkälaisessa maailmassa elittekään :-D.

70-lukuun pääsin sukeltamaan yläkerran lattian alta löytyneiden sanoma- ja aikakauslehtien avulla, joita sieltä on paljastunut jo kaksi jätesäkillistä. 

 

Pakkasen panemat

Pakkanen, kuinka siitä voisi nauttia?
Ensimmäinen oire pakkasista on haljennut kantapää, auts, käveleminen sattuu.
Seuraavaksi alkaa haljeta sormenpäät ja tässä käsitöiden täyttämässä työssä se ei ole kivaa. Sitäpaitsi minulla on muutenkin neuloosi ja haljenneet sormenpäät vaikeuttaa illan telkkari-neuloosi-istuntoa kummasti.
Paleleminen alkaa viimeistään lokakuussa ja loppuu tuossa huhtikuun lopulla kun ensimmäiset kukat punkevat maasta. Epäinhimillistä on se, kun kansa on laitettu asumaan johonkin missä palelee vähintään puolet vuodesta. Ainoastaan sauna helpottaa hetkellisesti (en ollenkaan ihmettele saunan pyhää asemaa tässä maassa) ja takkatuli siitä kohtaa mikä ruumiinosa sattuu sinne takkaan päin olemaan. Myös koira on sitä mieltä, että pakkasilla takkatulen ääreen parkkeeraaminen on parasta.

Riittävällä pakkasella koiran voi myös huoleti laskea pihalle villapeiton suojassa oven raosta, palaa varmasti alle kymmenessä sekunnissa tarpeiltaan ja laskee itsensä tuohon. Ei ole kylmiinmaihin jalostunut tämä meidän seropi, pitänee neuloa sillekin villanuttu.
Myös takan päällä on pakkasella tungosta, väillä tungetaan yhteiseen koriin.

Sitten nautitaan lämmöstä ketarat oikosenaan, ei tarvitse kuin pikkusormella tökätä ja palkaksi saa varmasti kehräyksen.

Tommoisena kissana pakkasella takan päällä oisi varmaan tosi mukava olla, ruokakin kannetaan sinne ja lämmintä riittää.

Pakkasen hyviksi puoliksi laskettakoon itikoiden ja kärpästen kaikkoaminen ja saahan tässä polttopuunkantoruljanssissa myös liikuntaa, tänäänkin olen kantanut taloon jo ainakin kolme kassillista puita.
Kesää odotellessa, poistu paha pakkanen.

Romahdus!

Voihan pönttöuuni :-(
Muutama ilta sitten katsottiin telkkaria ja kuulin viereisestä huoneesta oudon kolahduksen. Asiaa tarkemmin tutkittuani huomasin, että pönttöuunista oli pudonnut yksi kokonainen tiili. Siellä se pötkötti vasta lämmitetyn uunin arinalla. Ei onneksi koko uuni romahtanut, mutta meikäläisen mielenrauha se haihtui taivaan tuuliin. Pöh. Näin sitä liidetään taivaan korkeuksista aalloon pohjaan puolessa sekunnissa.
Onko nyt ihan pakko ryhtyä talon rapisemaan, just nyt, kun talous on tiukimmillaan. Maanmittauslaitos vetää välistä rahaa, pankki ottaa omansa lainojen siirrosta, erosta johtuvia ylimääräisiä hankintoja pitää tehdä ja rahan menoa on ihan tarpeeksi joka suunnassa.
Jos totta puhun, niin talohan on 50-luvulla rakennettu remontti-helvetti. Yläkerta purettu ja uudet huoneet vasta hahmottumassa. Keittiöremontista voisin varmaan haaveilla 20 vuoden päästä, jos vaikka rikastun, siihen asti nautin tästä "retro" (eli vanha-ei-ikinä-uusittu-eikä-mitään-antiikkia) -tyylistä. Kaiken tämän voin normaalisti työntää taka-alalle ja nauttia puutarhasta, omasta tilasta ja takkatulesta, mutta tämmöinen akuutti kriisi aiheuttaa ahdistusta.
Kahtenä yönä romahduksen jälkeen olen herännyt miettimään remonttia ja lämmitystä, uskallanko nyt ollenkaan lämmittää tuolla takalla, kääk. Pelkkä sähkölämmitys vie konkurssiin, äääk. Muurari maksaa maltaita ja uusi takka vielä enemmän, iiik. Talvi jo ovella kolkuttaa, pöh. Tulipalo ei ole leikin asia, eikä riskinoton paikka.
Kaiken lisäksi äiti ja isä kyselevät kysymyksiä, kuten "Minkälainen lattia se tuonne yläkertaan laitetaan ja mitkäs seinälevyt?" Aaaargh kyllä minä ne lattiat tiedän ja seinätkin melkein, mutta ei nyt, ei nyt! Nyt ahdistaa tarpeeksi pelkkä romahtanut tiili, keskustellaan lattialaudoista joskus, vaikka ensi vuonna. Harkintaan (hankintaan) pitää laittaa kirves(mies), sähkö(mies), putki(mies) ja muurari(mies) (tai ehkä nuo kaikki löytyy tänäpäivänä myös nais-versioina).

Kamala äiti!

Juu, taidan olla ihan kamala äiti ;-)

Eilen neidit 13v ja 10v lähtivät isovanhempien kanssa konserttiin, neiti 8v ilmoitti jäävänsä isin luokse yöksi ja tämä äiti saapui ihan omaan kotiinsa ihan yksin perjantai-illan viettoon.

Aaaahhh.

Juu, en ryvettynyt yksinäisyyden itsesäälissä, enkä itkenyt lasten perään, enkä ajatellut exää kaipaavasti. Varmaan olisi pitänyt vähintään hukkua ikavään, kun minun kultamuruset eivät olleet täällä riitelemässä normisti perjantai-iltana. Tavallisesti perjantai-iltaisin lapset ovat niin väsyneitä kouluviikon jälkeen, että mitä nopeammin saa päät tyynyyn, sitä pienemmällä kiljumisella pääsee. Lauantai-illat on jo ihan inhimillisiä, kun aamulla on nukuttu pitkään.

Mutta tämä tunneköyhä, kamala äiti laittoi takkaan tulen, elokuvan pyörimään, pötkötti sängyllä kissan ja koiran kanssa, nautti lasin hyvää punaviiniä, neuloi sukan loppuun ja rentoutui työviikon jälkeen. Ihanaa, ihan yksin perjantai-iltana, kukaan ei pyytänyt mitään, kukaan ei tapellut mistään, kukaan ei edes soittanut puhelimella ja häirinnyt ihanaa rauhaa. 

Mitäpä pääsi suustani tälläkertaa

Jep, jep lipsautinpa sitten.
Neiti 10 vee kertoi nähneensä unta, jossa Jack Sparrow tuli meille :-D Seuraava kysymys oli: "Äiti, menisitkö sinä naimisiin Jack Sparrown kanssa?" Vastasin siihen ihan ajattelematta, että en mene enää koskaan naimisiin kenenkään kanssa! Hups, mieskin oli kuulemassa ja vähän taisi silmiään pyöritellä. Itsekin vähän järkytyin, niinkö oikeasti, olenko sitä mieltä. Pitänee miettiä, mitä se naimisissa oleminen minulle tarkoittaa.

Minun on hirmuisen vaikea keksiä syitä avioliiton solmimiselle, ja huom. tämä siis koskee vain omaa elämääni. Häät on ihania, kunhan vain en ole itse se juhlakalu. Ja jos joku uskoo, että avioliitolla on jotain tekemistä niiden korkeampien voimien asettamien (?) lakien kanssa tai niiden instituutioiden jotka niitä väittävät edustavansa kanssa niin siitä vaan, puhdas omatunto on hyvä asia. Tai jos jonkun mielestä naimisiin meno on joku tae jostain pysyvästä ja suurin rakkauden tunnustus tai avain "oikeaan" perheeseen, niin ihan vapasti vain, good for you.

Itse en ymmärrä, miksi edelleen tuon instituution, jota seurakunnaksi kutsutaan pitää tunkea se itsevaltiutta tavoitteleva tyyppi heilumaan joka jutun taustalle. Kamalin esimerkki tästä oli, kun vein lapset kerran muuni-hiihtokouluun jossa laulettiin että "Kiitos Jeesus hiihdosta". Ihan pikkasen sain tehdä töitä hillitäkseni itseni ja oli ihan viimeinen muumi-hiihtokoulu meidän lapsilla. Jos jotain tuommoisia suurempia voimia on olemassa, niin tuskinpa kannattaa toivoaan heittää jonkun harteille, joka kieltää kaikkien muiden kaltaistensa oikeudet ja mahdollisuudet. Jos joskus ryhdyn uskovaiseksi, niin luulen etten silläkään elämänalueella voi kannattaa yksinvaltaista diktatuuria. Ja mehän muuten mentiin naimisiin ihan papin edessä. Muistan tosin ajatelleeni, että mitä ihmettä minä tässä valehtelen, koskien sitä pappia ja hänen edustamaansa instituutiota, johon en ole koskaan tuntenut mitään yhteyttä. Onnea vaan kaikille, jotka ovat ko. instituutioiden kautta löytäneet henkisen kodin ja sisäisen rauhan, olen iloinen puolestanne.

Rakkaus on tekoja ja tunteita, avioliitto on ymmärtääkseni yhteiskunnan asettama sopimus, jolla ihmiset asetetaan saman talousyksikön osiksi. Asuntolainaa hakiessa meiltä kysyttiin olettehan te naimisissa, koska meillä on kokoajan ollut eri sukunimet. Lasten kohdalla yhteiskunta hyväksyy isän isäksi ilman tunnustamisia, koska ollaan naimisissa, ihan sama kenen kanssa 9kk sitten vehtailin. Nyt kun erotaan, yhteiskunta haluaa että vielä puolivuotta harkitaan, eihän tätä olekkaan harkittu pidempään kuin edelliset viisi vuotta ja oikeasti nyt ollaan erottu jo, kun eri osoitteissa asutaan, niin paitsi virallisesti, kun se harkinta-aika ei ole vielä ohi.

Voihan tietysti olla, että ensi viikolla, tai puolenvuoden kuluttua tapaan sen unelmien miehen jonka myötä avioliiton solmimisen syvin olemus minulle vielä avautuu. Mutta sitä odotellessa, voin ihan hyvin olla sitä mieltä, ettei sillä naimisiin menolla ole minulle mitään annettavaa ja jatkaa kyynelehtimistä telkkariromantiikan äärellä, siellä tie johtaa aina alttarille.

Täällä muutetaan

Mies muuttaa. Toisaalta helpotus on valtava, toisaalta kauhistuttaa ja hirvittääkin. Ensi viikonloppuna lapset kuulemma menevät sitten isin uuteen kotiin purkamaan laatikoita. Se on hyvä, että muutto tehdään lasten kanssa yhdessä, mutta eka viikonloppu yksin on arveluttava asia. Ehkäpä sieltä joku neiti jo lauantaina ainakin piipahtaa täällä. 

Tänään talosta häipyy sohva, jota minä en halunnut itselleni.

Outo fiilis, kun nyt tästä erosta alkaa tulla ihan konkreettinen asia, erilliset asunnot ja elämät. Vain lapset on yhteistä. Viikonloppuna tosin tuli taas hyviä muistutuksia siitä, miksi tämä on parempi näin. Pikkuneiti kiukutteli ja isänsä maailma murtui, herra neljäs lapsti ilmaantui taas esille. Se on kumma kun lapsi kiukuttelee, niin miehen maailmassa kaikki romahtaa, mistään ei tule mitään, kaikki on ihan p-stä ja jos minä erehdyn sanomaan puolikkaan sanan aiheesta muutun ihmiskunnan viholliseksi nro1.

Kodinturvajoukko

Nyt kun häämöttää lähellä se aika, että asun yksin (no lasten kanssa, mutta kai ne isänsä luona osan ajasta viettää) täällä landella pimeässä omakotitalossa, ei naapureita näkö etäisyydellä, eikä myöskään mitään katuvaloja tai pihavaloja enempää kuin oven päällä, huomaan olevani hyvin onnellinen koiran omistaja.

Minun rakas rakkini on sekarotuinen piskiina, jonka isäkin on tuntematon ja lapsuudentraumat valtaisat. Pari vuotta sitten kun neitikoira saapui taloon, ollessaan jo iso puolivuotias pentu, oli se jo ehtinyt kokea useamman hylkäämisen ja sitä on mitä luultavimmin jossain lyöty, koska edelleenkin sauvakävelijät ja vieraat miehet pitkien juttujen kanssa ovat maailman kamalimpia. Ensimmäisen vuoden aikana piskiina piti laittaa autoon väkisin, se kun oli aina nostettu kyytiin ja viety pois ilman että takaisin pääsi. Nykyään se hyppää itse autoon, ei koskaan mielellään, mutta ilmeisesti on ruvennut luottamaan siihen että enää ei viedä pois.Vuoden verran koira tuhosi yksin jäätyään kaiken minkä hampaisiinsa sai, onneksi ei enää, kirjastonkirjojakin on ihan "muutamat" maksettu. Vieraita kohtaan koira on edelleen hyvin epäluuloinen ja etenkin miehet on vaikeita. Naiset se hyväksyy aika pian, mutta jos satut omistamaan y-kromosomin niin ystävyyttää ja hyväksyntää ei ihan pienessä hetkessä irtoa, jotunet kyläilemään talossa ihan useamman kerran. Koskaan koira ei iole kuitenkaan kenellekkään ollut agressiivinen, ei näyttänyt hammasta, vähän ehkä murissut, mutta se mielummin väistää kuin tulee vieraiden luokse ja lapsista se tykkää, nauttii suunnaattomasti kun koko synttärivieras klaani istuu ympärillä ja rapsuttaa.

Koska olen välillä taipuvainen ylimääräiseen mielikuvituksen lennättämiseen, on syksyisenä iltana pimeä omakotitalo pihoinen otollinen paikka miettiä mitä nurkan tai ikkunan takana onkaan, on tämmöisen isohkon koiran omistaminen oikea onni. Se nimittäin ihan taatusti ilmoittaa jos joku tulee pihaan, se tietää jos joku on kellarissa tai auto tulee pihaan tai joku kävelee ikkunan takana, ei varmasti jää huomaamatta. Kun käy yksin nukkumaan ja tietää että joku varmasti herää ja ilmoittaa kaikesta epätavallisesta, ei tämmöisen liian vilkkaalla mieleikuvituksella varustetunkaan henkilön tarvitse panikoida pimeässä.

Kriisit ja toiset kriisit

Pikkasen piti silmiä hieraista, kun huomasin mitä kirjoja mies nyt lukee, mm. "Uskallanko uuteen rakkauteen" löytyy pinosta. Hei haloo, jätkä ei ole edes muuttanut uuteen kotiinsa vielä. Seuraava ajatus oli oikeastaan, että "eipä voi vähempää kiinostaa, ole hyvä vaan, toivon sinulle kaikkea hyvää ja onnea". Kolmantena voisi tietysti lähteä lukemaan blogeista kaikki kamalimmat tarinat ex-puolisoiden uusista suhteista ja pahoista äitipuolista. Mutta voisko vaikka kuitenkin nyt ensin muuttaa oikeasti eri kattojen alle ja saada sitten sen virallisen eron ja ennenkaikkea voisko nyt ensin hioa uudet arkirutiinit lasten kanssa kohdilleen, ennen kuin uskaltaa siihen uuteen rakkauteen? Pitäisiköhän ihmisen olla ensin onnellinen ihan itsensä kanssa, ennenkuin voi olla onellinen jonkun muun kanssa?

No tämä miehen kriisinkäsittely ja uuden rakkauden kaipuu ynää muu blaablaa johti  sitten siihen, että illalla istuin saunan pukuhuoneessa saunan jälkeen yksin, kun lapset olivat jo menneet sisään. Kuuntelin sateen ropinaa ja tuulta, katselin muutaman ötökän kieppumista valon ympärillä ja huomasin, että minä en kaipaa mitään just nyt. Ihana tunne. Tämä riittää ja voin olla oikeasti ihan onnellinen. Nautin pienistä hetkistä, olemisesta välillä yksin välillä lasten kanssa ja välillä ystävien. Kissanpentu voisi olla kiva, ihan hyvin tänne kolmas kissa mahtuisi, mutta ei mitään uusia parsuhteita eikä rakkauksia tähän elämään nyt kiitos, entiset riittää ihan hyvin. Jos joskus on niiden aika niin ok, mutta nyt en sellaista yhtään kaipaa.

Aikaa

Mihinkähän sitä ihmisen täytyisi käyttää tätä aikaa?
Minun aikani menee suurimmaksi osaksi työpaikalla. Usein tuntuu siltä, että mihinkään muuhun ei aikaa jää. Oikeasti oma moka. Miksipä istun kahvikupin kanssa aamulla toista tuntia keittiönpöydän ääressä? Joku toinen huitaisisi leivän suuhun ja painuisi tekemään niitä ei-työjuttuja. No ehkäpä hidas aamu on minulle se ei-työjuttu. Illansuussa tulen kotiin, ja kohtapa on jo yö, paljon en ehtinyt enää, ehkä laitoin ruokaa.

Haluaisin lisää aikaa
- lukemiselle
- puutarhanhoidolle
- kodinhoidolle (Ihan oikeesti! Olisi niin kiva kun olisi siisti ja kaunis koti. Sitä ei ole, eikä näillänäkymin tule)
- neulomiselle
- kangaspuilla istumiselle
- lenkkeilylle
- ihan vain olemiselle

(tiedoksi vaan, minä en tarvitse aikaa erikseen lasten kanssa olemiselle, koska lapset kuuluvat kaikkiin näihin elämän osa-alueisiin niinkuin oleellisena osana, ei niiden kanssa tartte erikseen olla)

Tiedän myös sen, että nykyisessä työssäni, minulla ei ole varaa tehdä töitä yhtään vähempää. Kuukauden päästä viimeistään, rahat ei riitä, jos palkka yhtään pienenee. Joten yritän nauttia hitaista aamuista, pitkistä (normaaleista) työpäivistä ja lyhyistä illoista. Ehkäpä vielä palajan tuohon opiskelemaani ammattiin, jossa olen aina kotona jo 15-16 ja sitten (ehkä) jää aikaa enemmän noille yllä luettelemilleni asioille.

Ja nämä pitkät illat viikonloppuisin ja välillä viikolla on ihan elintärkeitä. Kaikki muut nukkuu, kukaan ei pyydä mitään, saa olla vain ja ihmetellä, katsoa telkkaria ja laiskotella.

ps.Käräjäoikeuden kirje tuli postissa. Nyt ollaan harkinta-ajalla ja voin käydä pankissa siirtämässä lainat ja talot itselleni. En oikein tiedä itkeäkö vai nauraa.

Ärsytys

Lauantaina reissattiin ystävien kanssa parisataa kilometriä etelään päin tapaamaan muita ystäviä ja kylläpä se oli virkistävä päivä. Sai pidettyä ajatukset ihan muissa asioissa, kuin missä ne ovat pyörineet viime aikoina. Kaikki omat ja muiden murheet jäivät kotiin ja mukana oli vain mukavia asioita ja samanmielisten ihmisten höpötystä. Ai kuinka meillä oli mukavaa.

Aikansa sitä kesti ja sitten oli kotiinpaluu. Joskus käy niin, että tulet ovesta sisään ja kaikki ärsyttää.

Ei ole mies paistanutkaan niitä muikkuja, jotka oli itse raahannut tänne ja sanoin vieläpä aamulla lähtiessäni, että ne pitää paistaa tai ne menevät pahaksi. No ei, kun on koko päivä pitänyt yläkerrassa tehdä tyttöjen huoneita. 

Kissaa ei ole kukaan muistanut pyydellä pihalta kotiin, vaikka jo pimenee.

Koira on lenkittämättä, se remontti ei antanut aikaa sillekkään.

Sauna on vasta nyt lämpiämässä (klo 20.00) kun ei aikaisemmin ehtinyt. Haloo! Meillä on kolme lasta, jotka ei jaksa enää yhdeksän jälkeen mennä sinne saunaan.

Jä vähän muutakin.

Millonka ihmeessä minä voisin ottaa jonkun homman ja jättää kaiken muun? Vaikka tekisin mitä, niin ruoka on tehtävä, pyykit pestävä ja koira hoidettava.

Tähän kun yhdistää sen, että eihän minulla nyt oikeastaan voi olla mitään vaatimuksia. Viisi viikkoa ja asutaan erillään. Se remonttikin tuolla yläkerrassa on kiinni ihan siitä, että mies itse haluaa sitä tehdä lapsilleen huoneita, en voi oikein senkään suhteen mitään vaatimuksia esittää. Pitäisi kai olla vaan kiitollinen. Mutta kun ärsyttää, niin ärsyttää. Menin sitten sinne saunaan ja pidin suuni kiinni.

Energiaa

Viimeiset puoli vuotta on tuntunut siltä, etten jaksa mitään. En ole jaksanut siivota tai kitkeä tai leipoa. Nyt viimeisen kuukauden aikana on tullut tunne energian osittaisesta paluusta. Olen jaksanut jopa pestä lattiat ja laittaa puutarhaa, jälkimmäinen toimi on se josta nautin suunnattomasti. Olen siinä uskossa, että päätös erosta, vaikeista asioista puhuminen ja niiden selviäminen on helpottanut henkisesti niin paljon, että energia palaa vähitellen. Väsynyt toki olen edelleenkin aivan jatkuvasti ja odotan malttamattomasti viikon lomaa lokakuussa, jos lapset lähtevät isovanhempien kanssa reissuun, niin nukun varmaan kolme päivää putkeen.

Hyvän olon ja energiaa tuovat:

eläimet, puutarha, käsityöt, musiikki, hyvä kirja, reipas lenkki koiran kanssa, lasten kivat jutut, yhteiset hetket ystävien kanssa (lauantaina mennään, jeee), kauniit asiat ympärillä, onnistumisen hetket työssä, ihan vain oleminen ja laiskottelu, kuppi kahvia ja lasi hyvää viiniä (ei yhtä aikaa). 

Voi elämä!

Elämä tuo ja elämä vie, toisilta enemmän kuin toisilta. Meidän perheessä on nyt eronkin tullessa kaikki elossa  ja terveenä, itkut itketään ja sitten jatketaan. Jossain muualla koitti aamu ja uusipäivä joka vei äidin kokonaan pois, lopullisesti. Omat murheet ovat pariksi päivää kalvenneet lapsuuden ystävääni kohdanneen tragedian rinnalla, jäi mies ja kolme lasta yhtäkkiä, ilman äitiä ja puolisoa. Elämä jäi kesken aivan liian aikaisin. Ystäväni ei saanut nähdä lastensa kasvavan aikuiseksi.

Pari päivää ajatukseni ovat olleet perheesi luona ja suru luonani, vaikka lapsuuden jälkeen ei yhteyttä ollakkaan paljon pidetty. Aina tavatessa vaihdettiin kuulumisia ja juteltiin tovi.

Pieni päivitys omaan soppaan. Äidille kerroin erosta, plääh. Taitaa tarvita mummo enemmän lohdutusta kuin minä tai lapset. Kova paikka, ero meidän perheessä. Joku ihmeellinen sata vuotta vanha ajatus itää siellä päässä. Ajatus siitä että vaikka kirvellä hutkittaisiin niin aina on lapsille parempi että kotona on sekä isä, että äiti. Min oon niiiiin eri mieltä. Kyllä lapsille tärkeää on tyytyväiset ja iloiset vanhemmat, kotona (kodeissa) hyvä fiilis ja ennen kaikkea kunnollinen malli parisuhteesta. Pianajaisissani näen tytöt aikuisina yhtä tyhjissä suhteissa kuin tämä meidän, koska eivät paremmasta tiedä.

Kanttarelli

Lämpimänä ja aurinkoisena sunnuntaina lähdettiin lasten kanssa sieneen ja saalis oli hyvä. Lähes korillinen ihania keltaisia kanttarelleja. Pakastimeenkin niistä tuli neljä litraa tulevan talven ruoka-aineksia.

Talosta löytyy kaksi parinsadan litran pakastinta ja joka syksyinen haave on saada ne täyteen itse kasvatettua ja kerättyä ruokaa, jonkinlainen omavaraisuusajatelma mielessä. En edes kuvittele, että kaiken ruokani tuottaisin itse, mutta neljä sataa litraa lähes ilmaista ruokaa pienetää kauppalaskua kummasti. Terveellisiäkin marjat, sienet ja vihannekset ovat, meillä lapsetkin tykkäävät.

Tänä vuonna marjasato on hyvä, kiitos virkeiden, metsässä viihtyvien eläkeläisten, eli äidin ja isän. Itse olen ollut koko kesän töissä ja tästä johtuen kerääminen on ollut aika vähäistä. Marjasanko jos toinenkin on siitä huolimatta päätynyt hillopurkkiin ja pakastimeen. Porkkanasato on ihan ok, niitä kuution, kiehautan ja pakastan lanttujen ja palsternakan kanssa talven keittoja varten. Pensaspavut vei halla vähän liian aikaisin, härkäpapuja sen sijaan tulee paljon edelleen. Sipulit on isoja ja valkosipulit ihan parhaita ikinä. Yrttejä kasvatan ja kuivatan talteen paljon, mehut löytyy myös omasta takaa.

Ainoat hyötyeläimet joista haaveilen ovat kanat, oma pieni kanaparvi olisi ihan ihku. Tuskin minä niitä koskaan pataan laittaisin, munia söisin ja ihmettelisin niiden elämää.

Suuret surut

Kun omalle lapselle tulee eteen yksi elämän suurista suruista, ei voi kun surra mukana, itkuhan siinä pääsi, molemmilta. Esikoinen käytännölliseen tapaansa halusi katsella netistä isin uuden asunnon kuvia ja kartalta paikkaa. Surenee sitten itsekseen, omalla tavallaan. Pienimmäinen ei vielä reagoinut paljon mitenkään, luki kirjaa sängyssä ja oli hiljaa, aamulla oli ainut joka lähti isän kanssa sitä asuntoa katsomaan. Luultavasti on ihan innoissaan uudesta pihasta, jossa on keinut ja muut härpäkkeet.

Keskimmäisen suuri suru on jotain vanhempia musertavaa. Ei auta mikään, vastaus on vain pään puistelua tai nyökkäilyä. Ei halua tulla viereen, vain oman peiton alle itkemään. Lopulta ainut lohtu oli kissa, jonka neiti haki kainaloonsa kehräämään.

Täytyy kuitenkin jaksaa uskoa siihen, että ihan oikeasti tämä ero on väylä parempaan. Lapset saavat kaksi tyytyväistä kotia ja iloisen äidin ja isän. Varmasti lapsi muistaa loppuelämänsä kuinka suuri asia vanhempien ero oli, mutta jos vain pystyttäisiin toimimaan niin, että se kääntyy hyväksi, eikä jää pelkäksi suruksi.

Takakesä

Ihana päivä, tuli takakesä (kummipojan määre aamun säälle).  Vieläkin on melkein viisitoista astetta lämmintä, töissä pidin ulko ovea auki koko päivän ja illalla oli aivan hurjan hieno ukkonen. Joka puolella salamoi, lasten kanssa ihailtiin ikkunoista. Tästä osaan nauttia, kohta koittaa kuitenkin monen kuukauden kylmä. Palelen putkeen marraskuusta huhtikuuhun, hyrrrr.

Illalla kävin kasvimalla harventamassa porkkanoita, joista on tulossa ihan hyvä sato. Osa on jäänyt pieneksi, mutta osittain kasvu on ollut hyvä. Porkkanoista, sipulista ja kesäkurpitsasta syntyi sosekeitto, josta meillä lapsetkin tykkää. Ainoastaan kerma, pippuri ja suola on ostokamaa, kaikki yrtit ja vihannekset omasta tarhasta. Ihana ajatus, että saan tuossa kasvattaa porkkanoita myös tulevina kesinä. Ensi vuoden valkosipulit odottavat istutusta pihalla jo nyt, viimeistään viikonloppuna piilottelen ne multiin.

Tämä bloggeri on kyllä monimutkainen ja vaatisi pitempääkin perehtymistä, enkä nyt taida viitsiä, virkkaan mielummin sipulipussia. Asetukset on mitä sattuu ja kaiken muuttaminen vaatii tuntien työn, asenteena etsivä (ehkä saattaa) löytää oikean raksin ruutuun (tai sitten ei).

Voihan teini-ikä!

Kyllä en kadehdi yhtään kenenkään teiniyttä! Mennään yläkouluun ja sitten kenestä tulee pissis ja kenestä ei. Sitten ne pissikset alkaa kimpassa vääntää sitä ei pissistä pois porukasta. Kavereita on kuitenkin oltu, pienin kahnauksin, edelliset kuusi vuotta. Pojat kahnaa nyrkein ja homma on aika selkeä selvittää valvontakamerasta. Neidit lähettää nimettömiä kirjeitä ja parhaansa mukaan yrittää pahoittaa ja latistaa toisen mieltä. Isketään vyön alle salaa ja tökätään arkaan paikkaan piilossa.

Äitinä meinaa itku tulla tämän oman neidin puolesta, joka vetää kyllä sitkeästi omaa linjaa. Ei kiinnosta meikkaaminen eikä pojat (ainakaan avoimesti) kiinnostaa tanssi ja koulukin.
Kyllä tiedän senkin, että ei sillä vahvasti meikatulla seiskaluokkalaisella pikku neidilläkään helppoa ole. Mutta ei tule olemaan ainakaan helpompaa tulevaisuudessa jos ei opita toisen ihmisen kunnioittamista ja yleisiä kanssakäymisen pelisääntöjä. Onneksi luottoa tuohon opettajakuntaan ja muihin asiaa hoitaviin löytyy sen verran, että uskon asian selviävän ja toivottavasti kiusaamisen loppuvan.
Paha mieli kyllä tuli ja itkua on taas saanut tämä äiti pidätellä.

Uskaltauduin

Tänään, lopultakin uskaltauduin istuttamaan tammen, jonka sain ystävältä kesäkuussa. Olen pitänyt sitä purkissa, mutta nyt koska tiedän, että en joudukaan nyt heti luopumaan puutarhastani, uskaltauduin istuttamaan tammen maahan. Toivottavasti saan nähdä sen varttumisen suureksi ja vankaksi puuksi.

Paljon olisi vielä uskaltautumista edessä. Sovittiin että perjantaina tilanteesta kerrotaan lapsille. Sen jälkeen on vuorossa äiti ja isä, sekä muut ihmiset jotka ovat lähellä elämässä joka päivä. 

Tänä iltana myös puhuttiin paljon, käytännön asioista sekä toiveista ja tunteista. Puhuminen on tärkeää, mutta  välillä ei jaksaisi. Toivoin vain että mies menisi jo nukkumaan, eikä jaksaisi puhua enää tänä iltana. 

Aloitus

Nyt se on totta, kävin pankissa ja saan jäädä asumaan taloon ja puutarhaan, vaikka avioliitto päättyykin. Papereita vaille virallista. Tulevaisuuden suhteen tunteet myllertävät laidasta laitaan. Väillä olo on todella helpottunut ja päällimmäisenä on uuden sisustuksen miettiminen, kunhan mies kantaa tuon sohvan omaan uuteen kotiinsa. Toisinaan taas tulee yöllä herättyä epätoivoisiin ajatuksiin, kuinka selviän taloudellisesti, kuinka lapset selviävät, mitä ihmettä kaikki läheiset ihmiset sanovat.
Sukulaisten takia ei naimisissa kannata kuitenkaan olla. Tämmöinen kämppis-suhde ei oikein tyydytä kumpaakaan osapuolta ja sopuisaa eroahan tässä ollaan tekemässä, kaikkine lasten kulujen puolistuksineen ja joustavine yhdessäoloineen. Lupasin miehelle, että mopo saa jäädä ylisille varastoon ja renkaatkin saa autoon täällä käydä vaihtamassa. Mies sanoi ostavansa koiralle ruokaa ja auttavansa myös keskeneräisen remontin kanssa, lapset näes odottavat omia huoneita malttamattomasti.
Tulevaisuus sitten näyttää kuinka homma käytännössä sujuu, otetaan askel kerrallaan ja luodaan uudet rutiinit.

Tänne lähdin kirjoittamaan siksi että valvotut yöt, laidasta laitaan kulkevat fiilikset ja uuden elämän uomien löytäminen vaativat terapiaa ja tuntojen purkamista. Täällä ei ladella totuuksia vain fiiliksiä yhdestä erosta ja uuden elämän aloituksesta. Ehkä kirjoittelen tänne jotain myös lapsista, kissoista, koirasta ja puutarhasta, sekä elämän urastani käsitöistä.