sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Mitäpä pääsi suustani tälläkertaa

Jep, jep lipsautinpa sitten.
Neiti 10 vee kertoi nähneensä unta, jossa Jack Sparrow tuli meille :-D Seuraava kysymys oli: "Äiti, menisitkö sinä naimisiin Jack Sparrown kanssa?" Vastasin siihen ihan ajattelematta, että en mene enää koskaan naimisiin kenenkään kanssa! Hups, mieskin oli kuulemassa ja vähän taisi silmiään pyöritellä. Itsekin vähän järkytyin, niinkö oikeasti, olenko sitä mieltä. Pitänee miettiä, mitä se naimisissa oleminen minulle tarkoittaa.

Minun on hirmuisen vaikea keksiä syitä avioliiton solmimiselle, ja huom. tämä siis koskee vain omaa elämääni. Häät on ihania, kunhan vain en ole itse se juhlakalu. Ja jos joku uskoo, että avioliitolla on jotain tekemistä niiden korkeampien voimien asettamien (?) lakien kanssa tai niiden instituutioiden jotka niitä väittävät edustavansa kanssa niin siitä vaan, puhdas omatunto on hyvä asia. Tai jos jonkun mielestä naimisiin meno on joku tae jostain pysyvästä ja suurin rakkauden tunnustus tai avain "oikeaan" perheeseen, niin ihan vapasti vain, good for you.

Itse en ymmärrä, miksi edelleen tuon instituution, jota seurakunnaksi kutsutaan pitää tunkea se itsevaltiutta tavoitteleva tyyppi heilumaan joka jutun taustalle. Kamalin esimerkki tästä oli, kun vein lapset kerran muuni-hiihtokouluun jossa laulettiin että "Kiitos Jeesus hiihdosta". Ihan pikkasen sain tehdä töitä hillitäkseni itseni ja oli ihan viimeinen muumi-hiihtokoulu meidän lapsilla. Jos jotain tuommoisia suurempia voimia on olemassa, niin tuskinpa kannattaa toivoaan heittää jonkun harteille, joka kieltää kaikkien muiden kaltaistensa oikeudet ja mahdollisuudet. Jos joskus ryhdyn uskovaiseksi, niin luulen etten silläkään elämänalueella voi kannattaa yksinvaltaista diktatuuria. Ja mehän muuten mentiin naimisiin ihan papin edessä. Muistan tosin ajatelleeni, että mitä ihmettä minä tässä valehtelen, koskien sitä pappia ja hänen edustamaansa instituutiota, johon en ole koskaan tuntenut mitään yhteyttä. Onnea vaan kaikille, jotka ovat ko. instituutioiden kautta löytäneet henkisen kodin ja sisäisen rauhan, olen iloinen puolestanne.

Rakkaus on tekoja ja tunteita, avioliitto on ymmärtääkseni yhteiskunnan asettama sopimus, jolla ihmiset asetetaan saman talousyksikön osiksi. Asuntolainaa hakiessa meiltä kysyttiin olettehan te naimisissa, koska meillä on kokoajan ollut eri sukunimet. Lasten kohdalla yhteiskunta hyväksyy isän isäksi ilman tunnustamisia, koska ollaan naimisissa, ihan sama kenen kanssa 9kk sitten vehtailin. Nyt kun erotaan, yhteiskunta haluaa että vielä puolivuotta harkitaan, eihän tätä olekkaan harkittu pidempään kuin edelliset viisi vuotta ja oikeasti nyt ollaan erottu jo, kun eri osoitteissa asutaan, niin paitsi virallisesti, kun se harkinta-aika ei ole vielä ohi.

Voihan tietysti olla, että ensi viikolla, tai puolenvuoden kuluttua tapaan sen unelmien miehen jonka myötä avioliiton solmimisen syvin olemus minulle vielä avautuu. Mutta sitä odotellessa, voin ihan hyvin olla sitä mieltä, ettei sillä naimisiin menolla ole minulle mitään annettavaa ja jatkaa kyynelehtimistä telkkariromantiikan äärellä, siellä tie johtaa aina alttarille.


4 kommenttia:

Oma tila ja ajatuksia kirjoitti...

Ihan prikulleen ajattelen nykyään samalla tavalla. Kristillinen avioliitto tai siiviili -sellainen eivät kumpikaan takaa sitä, että rakkaus, kumppanuus ja uskollisuus säilyisivät.

Jos ihan rehellinen olen, niin säälin nuoria ihmisiä, jotka panostavat upeisiin hääjuhliin teatraalisesti. Tutut ja sukulaiset kantavat selkä vääränä lahjoja tarkkaan laaditun toivelistan mukaan, yök. Ja kas, kun tarpeeksi aikaa on vierähtänyt (päivistä vuosikymmeniin tai jotain siltä väliltä), niin kaikki muuttuu rumaksi ja rikkonaiseksi. Vihaan nykyään valkoisia hääpukuja.

Jos joskus eroan laillisesti miehestäni, niin en aio KOSKAAN mennä enää naimisiin. Tai no... aikamoinen epeli pitäisi kohdalle osua, mutta näin ajattelen.

Hanneli kirjoitti...

Minusta kermakakku-hääpuku jossa on suuri rusetti pyllyn päällä sisältää ehkä hieman arveluttavaa symboliikkaa ;-)

Sinänsä uskon ja haluan uskoa myös pitkään parisuhteeseen, jossa rakkaus ja uskollisuus säilyvät vanhuuteen asti. Lähipiiristäkin löytyy pitkiä ja vielä pitempiä parisuhteita. En kylläkään usko, että sillä ollaanko saatu asialle aamen ja papin siunaus olisi sen pituuden kanssa mitään tekemistä.

Kestävä parisuhde vaatii ehkä sopivat, enenkaikkea onnelliset ihmiset yhteen. Onnellinen ihminen voi olla onnellinen myös toisen ihmisen kanssa haikailematta kokoajan jotain muuta.

Celia kirjoitti...

Jos olisin ollut järkevä nainen 25 vuotta sitten, olisin kieltytynyt isoista häistä ja sijoittanut juhliin käytetyt rahat järkevämmin. Silloin ajateltiin, että kerrankos järjestetään kekkerit sukulaisille ja ystäville. Minäkin tein eroa vuosia ennen kuin rupesi oikeasti tapahtumaan. Ja tässä sitä sitten ollaan, vuosi eron jälkeen. Reippaan alun jälkeen siipi maassa. Entiseen elämääni en kaipaa, mutta uusi hämmentää vielä.

Hanneli kirjoitti...

Hei Celia :-)
Meillä häistä eroon kului "vain" reilut 13 vuotta. Itse kuulun siihen kansanosaan, joka olisi ollut valmis käymään maistraatissa salaa naimassa;-) Mutta pienet juhlat sitten kuitenkin pidettiin, ihan vain lähisukua paikalla, äiti järjesti.
Minä en oikein tiedä milloin ollaan oikeasti erottu. Viime kesänä, kun lopullinen päätös erosta tehtiin, harkintapaperin saapuessa postilaatikkoon, nyt kun mies asuu poissa vai sitten kun virallinen ero harkinta-ajan jälkeen saapuu. Ehkä tuo miehen muutto on se konkreettisin eron hetki, suurimmat muutokset arkeen se toi. Henkisellä tasolla, ero tapahtui ehkä kuitenkin viime kesänä, kun päätös asiasta tehtiin.