Pakkasen panemat

Pakkanen, kuinka siitä voisi nauttia?
Ensimmäinen oire pakkasista on haljennut kantapää, auts, käveleminen sattuu.
Seuraavaksi alkaa haljeta sormenpäät ja tässä käsitöiden täyttämässä työssä se ei ole kivaa. Sitäpaitsi minulla on muutenkin neuloosi ja haljenneet sormenpäät vaikeuttaa illan telkkari-neuloosi-istuntoa kummasti.
Paleleminen alkaa viimeistään lokakuussa ja loppuu tuossa huhtikuun lopulla kun ensimmäiset kukat punkevat maasta. Epäinhimillistä on se, kun kansa on laitettu asumaan johonkin missä palelee vähintään puolet vuodesta. Ainoastaan sauna helpottaa hetkellisesti (en ollenkaan ihmettele saunan pyhää asemaa tässä maassa) ja takkatuli siitä kohtaa mikä ruumiinosa sattuu sinne takkaan päin olemaan. Myös koira on sitä mieltä, että pakkasilla takkatulen ääreen parkkeeraaminen on parasta.

Riittävällä pakkasella koiran voi myös huoleti laskea pihalle villapeiton suojassa oven raosta, palaa varmasti alle kymmenessä sekunnissa tarpeiltaan ja laskee itsensä tuohon. Ei ole kylmiinmaihin jalostunut tämä meidän seropi, pitänee neuloa sillekin villanuttu.
Myös takan päällä on pakkasella tungosta, väillä tungetaan yhteiseen koriin.

Sitten nautitaan lämmöstä ketarat oikosenaan, ei tarvitse kuin pikkusormella tökätä ja palkaksi saa varmasti kehräyksen.

Tommoisena kissana pakkasella takan päällä oisi varmaan tosi mukava olla, ruokakin kannetaan sinne ja lämmintä riittää.

Pakkasen hyviksi puoliksi laskettakoon itikoiden ja kärpästen kaikkoaminen ja saahan tässä polttopuunkantoruljanssissa myös liikuntaa, tänäänkin olen kantanut taloon jo ainakin kolme kassillista puita.
Kesää odotellessa, poistu paha pakkanen.

Romahdus!

Voihan pönttöuuni :-(
Muutama ilta sitten katsottiin telkkaria ja kuulin viereisestä huoneesta oudon kolahduksen. Asiaa tarkemmin tutkittuani huomasin, että pönttöuunista oli pudonnut yksi kokonainen tiili. Siellä se pötkötti vasta lämmitetyn uunin arinalla. Ei onneksi koko uuni romahtanut, mutta meikäläisen mielenrauha se haihtui taivaan tuuliin. Pöh. Näin sitä liidetään taivaan korkeuksista aalloon pohjaan puolessa sekunnissa.
Onko nyt ihan pakko ryhtyä talon rapisemaan, just nyt, kun talous on tiukimmillaan. Maanmittauslaitos vetää välistä rahaa, pankki ottaa omansa lainojen siirrosta, erosta johtuvia ylimääräisiä hankintoja pitää tehdä ja rahan menoa on ihan tarpeeksi joka suunnassa.
Jos totta puhun, niin talohan on 50-luvulla rakennettu remontti-helvetti. Yläkerta purettu ja uudet huoneet vasta hahmottumassa. Keittiöremontista voisin varmaan haaveilla 20 vuoden päästä, jos vaikka rikastun, siihen asti nautin tästä "retro" (eli vanha-ei-ikinä-uusittu-eikä-mitään-antiikkia) -tyylistä. Kaiken tämän voin normaalisti työntää taka-alalle ja nauttia puutarhasta, omasta tilasta ja takkatulesta, mutta tämmöinen akuutti kriisi aiheuttaa ahdistusta.
Kahtenä yönä romahduksen jälkeen olen herännyt miettimään remonttia ja lämmitystä, uskallanko nyt ollenkaan lämmittää tuolla takalla, kääk. Pelkkä sähkölämmitys vie konkurssiin, äääk. Muurari maksaa maltaita ja uusi takka vielä enemmän, iiik. Talvi jo ovella kolkuttaa, pöh. Tulipalo ei ole leikin asia, eikä riskinoton paikka.
Kaiken lisäksi äiti ja isä kyselevät kysymyksiä, kuten "Minkälainen lattia se tuonne yläkertaan laitetaan ja mitkäs seinälevyt?" Aaaargh kyllä minä ne lattiat tiedän ja seinätkin melkein, mutta ei nyt, ei nyt! Nyt ahdistaa tarpeeksi pelkkä romahtanut tiili, keskustellaan lattialaudoista joskus, vaikka ensi vuonna. Harkintaan (hankintaan) pitää laittaa kirves(mies), sähkö(mies), putki(mies) ja muurari(mies) (tai ehkä nuo kaikki löytyy tänäpäivänä myös nais-versioina).

Kamala äiti!

Juu, taidan olla ihan kamala äiti ;-)

Eilen neidit 13v ja 10v lähtivät isovanhempien kanssa konserttiin, neiti 8v ilmoitti jäävänsä isin luokse yöksi ja tämä äiti saapui ihan omaan kotiinsa ihan yksin perjantai-illan viettoon.

Aaaahhh.

Juu, en ryvettynyt yksinäisyyden itsesäälissä, enkä itkenyt lasten perään, enkä ajatellut exää kaipaavasti. Varmaan olisi pitänyt vähintään hukkua ikavään, kun minun kultamuruset eivät olleet täällä riitelemässä normisti perjantai-iltana. Tavallisesti perjantai-iltaisin lapset ovat niin väsyneitä kouluviikon jälkeen, että mitä nopeammin saa päät tyynyyn, sitä pienemmällä kiljumisella pääsee. Lauantai-illat on jo ihan inhimillisiä, kun aamulla on nukuttu pitkään.

Mutta tämä tunneköyhä, kamala äiti laittoi takkaan tulen, elokuvan pyörimään, pötkötti sängyllä kissan ja koiran kanssa, nautti lasin hyvää punaviiniä, neuloi sukan loppuun ja rentoutui työviikon jälkeen. Ihanaa, ihan yksin perjantai-iltana, kukaan ei pyytänyt mitään, kukaan ei tapellut mistään, kukaan ei edes soittanut puhelimella ja häirinnyt ihanaa rauhaa. 

Mitäpä pääsi suustani tälläkertaa

Jep, jep lipsautinpa sitten.
Neiti 10 vee kertoi nähneensä unta, jossa Jack Sparrow tuli meille :-D Seuraava kysymys oli: "Äiti, menisitkö sinä naimisiin Jack Sparrown kanssa?" Vastasin siihen ihan ajattelematta, että en mene enää koskaan naimisiin kenenkään kanssa! Hups, mieskin oli kuulemassa ja vähän taisi silmiään pyöritellä. Itsekin vähän järkytyin, niinkö oikeasti, olenko sitä mieltä. Pitänee miettiä, mitä se naimisissa oleminen minulle tarkoittaa.

Minun on hirmuisen vaikea keksiä syitä avioliiton solmimiselle, ja huom. tämä siis koskee vain omaa elämääni. Häät on ihania, kunhan vain en ole itse se juhlakalu. Ja jos joku uskoo, että avioliitolla on jotain tekemistä niiden korkeampien voimien asettamien (?) lakien kanssa tai niiden instituutioiden jotka niitä väittävät edustavansa kanssa niin siitä vaan, puhdas omatunto on hyvä asia. Tai jos jonkun mielestä naimisiin meno on joku tae jostain pysyvästä ja suurin rakkauden tunnustus tai avain "oikeaan" perheeseen, niin ihan vapasti vain, good for you.

Itse en ymmärrä, miksi edelleen tuon instituution, jota seurakunnaksi kutsutaan pitää tunkea se itsevaltiutta tavoitteleva tyyppi heilumaan joka jutun taustalle. Kamalin esimerkki tästä oli, kun vein lapset kerran muuni-hiihtokouluun jossa laulettiin että "Kiitos Jeesus hiihdosta". Ihan pikkasen sain tehdä töitä hillitäkseni itseni ja oli ihan viimeinen muumi-hiihtokoulu meidän lapsilla. Jos jotain tuommoisia suurempia voimia on olemassa, niin tuskinpa kannattaa toivoaan heittää jonkun harteille, joka kieltää kaikkien muiden kaltaistensa oikeudet ja mahdollisuudet. Jos joskus ryhdyn uskovaiseksi, niin luulen etten silläkään elämänalueella voi kannattaa yksinvaltaista diktatuuria. Ja mehän muuten mentiin naimisiin ihan papin edessä. Muistan tosin ajatelleeni, että mitä ihmettä minä tässä valehtelen, koskien sitä pappia ja hänen edustamaansa instituutiota, johon en ole koskaan tuntenut mitään yhteyttä. Onnea vaan kaikille, jotka ovat ko. instituutioiden kautta löytäneet henkisen kodin ja sisäisen rauhan, olen iloinen puolestanne.

Rakkaus on tekoja ja tunteita, avioliitto on ymmärtääkseni yhteiskunnan asettama sopimus, jolla ihmiset asetetaan saman talousyksikön osiksi. Asuntolainaa hakiessa meiltä kysyttiin olettehan te naimisissa, koska meillä on kokoajan ollut eri sukunimet. Lasten kohdalla yhteiskunta hyväksyy isän isäksi ilman tunnustamisia, koska ollaan naimisissa, ihan sama kenen kanssa 9kk sitten vehtailin. Nyt kun erotaan, yhteiskunta haluaa että vielä puolivuotta harkitaan, eihän tätä olekkaan harkittu pidempään kuin edelliset viisi vuotta ja oikeasti nyt ollaan erottu jo, kun eri osoitteissa asutaan, niin paitsi virallisesti, kun se harkinta-aika ei ole vielä ohi.

Voihan tietysti olla, että ensi viikolla, tai puolenvuoden kuluttua tapaan sen unelmien miehen jonka myötä avioliiton solmimisen syvin olemus minulle vielä avautuu. Mutta sitä odotellessa, voin ihan hyvin olla sitä mieltä, ettei sillä naimisiin menolla ole minulle mitään annettavaa ja jatkaa kyynelehtimistä telkkariromantiikan äärellä, siellä tie johtaa aina alttarille.

Täällä muutetaan

Mies muuttaa. Toisaalta helpotus on valtava, toisaalta kauhistuttaa ja hirvittääkin. Ensi viikonloppuna lapset kuulemma menevät sitten isin uuteen kotiin purkamaan laatikoita. Se on hyvä, että muutto tehdään lasten kanssa yhdessä, mutta eka viikonloppu yksin on arveluttava asia. Ehkäpä sieltä joku neiti jo lauantaina ainakin piipahtaa täällä. 

Tänään talosta häipyy sohva, jota minä en halunnut itselleni.

Outo fiilis, kun nyt tästä erosta alkaa tulla ihan konkreettinen asia, erilliset asunnot ja elämät. Vain lapset on yhteistä. Viikonloppuna tosin tuli taas hyviä muistutuksia siitä, miksi tämä on parempi näin. Pikkuneiti kiukutteli ja isänsä maailma murtui, herra neljäs lapsti ilmaantui taas esille. Se on kumma kun lapsi kiukuttelee, niin miehen maailmassa kaikki romahtaa, mistään ei tule mitään, kaikki on ihan p-stä ja jos minä erehdyn sanomaan puolikkaan sanan aiheesta muutun ihmiskunnan viholliseksi nro1.