Aikaa

Mihinkähän sitä ihmisen täytyisi käyttää tätä aikaa?
Minun aikani menee suurimmaksi osaksi työpaikalla. Usein tuntuu siltä, että mihinkään muuhun ei aikaa jää. Oikeasti oma moka. Miksipä istun kahvikupin kanssa aamulla toista tuntia keittiönpöydän ääressä? Joku toinen huitaisisi leivän suuhun ja painuisi tekemään niitä ei-työjuttuja. No ehkäpä hidas aamu on minulle se ei-työjuttu. Illansuussa tulen kotiin, ja kohtapa on jo yö, paljon en ehtinyt enää, ehkä laitoin ruokaa.

Haluaisin lisää aikaa
- lukemiselle
- puutarhanhoidolle
- kodinhoidolle (Ihan oikeesti! Olisi niin kiva kun olisi siisti ja kaunis koti. Sitä ei ole, eikä näillänäkymin tule)
- neulomiselle
- kangaspuilla istumiselle
- lenkkeilylle
- ihan vain olemiselle

(tiedoksi vaan, minä en tarvitse aikaa erikseen lasten kanssa olemiselle, koska lapset kuuluvat kaikkiin näihin elämän osa-alueisiin niinkuin oleellisena osana, ei niiden kanssa tartte erikseen olla)

Tiedän myös sen, että nykyisessä työssäni, minulla ei ole varaa tehdä töitä yhtään vähempää. Kuukauden päästä viimeistään, rahat ei riitä, jos palkka yhtään pienenee. Joten yritän nauttia hitaista aamuista, pitkistä (normaaleista) työpäivistä ja lyhyistä illoista. Ehkäpä vielä palajan tuohon opiskelemaani ammattiin, jossa olen aina kotona jo 15-16 ja sitten (ehkä) jää aikaa enemmän noille yllä luettelemilleni asioille.

Ja nämä pitkät illat viikonloppuisin ja välillä viikolla on ihan elintärkeitä. Kaikki muut nukkuu, kukaan ei pyydä mitään, saa olla vain ja ihmetellä, katsoa telkkaria ja laiskotella.

ps.Käräjäoikeuden kirje tuli postissa. Nyt ollaan harkinta-ajalla ja voin käydä pankissa siirtämässä lainat ja talot itselleni. En oikein tiedä itkeäkö vai nauraa.

Ärsytys

Lauantaina reissattiin ystävien kanssa parisataa kilometriä etelään päin tapaamaan muita ystäviä ja kylläpä se oli virkistävä päivä. Sai pidettyä ajatukset ihan muissa asioissa, kuin missä ne ovat pyörineet viime aikoina. Kaikki omat ja muiden murheet jäivät kotiin ja mukana oli vain mukavia asioita ja samanmielisten ihmisten höpötystä. Ai kuinka meillä oli mukavaa.

Aikansa sitä kesti ja sitten oli kotiinpaluu. Joskus käy niin, että tulet ovesta sisään ja kaikki ärsyttää.

Ei ole mies paistanutkaan niitä muikkuja, jotka oli itse raahannut tänne ja sanoin vieläpä aamulla lähtiessäni, että ne pitää paistaa tai ne menevät pahaksi. No ei, kun on koko päivä pitänyt yläkerrassa tehdä tyttöjen huoneita. 

Kissaa ei ole kukaan muistanut pyydellä pihalta kotiin, vaikka jo pimenee.

Koira on lenkittämättä, se remontti ei antanut aikaa sillekkään.

Sauna on vasta nyt lämpiämässä (klo 20.00) kun ei aikaisemmin ehtinyt. Haloo! Meillä on kolme lasta, jotka ei jaksa enää yhdeksän jälkeen mennä sinne saunaan.

Jä vähän muutakin.

Millonka ihmeessä minä voisin ottaa jonkun homman ja jättää kaiken muun? Vaikka tekisin mitä, niin ruoka on tehtävä, pyykit pestävä ja koira hoidettava.

Tähän kun yhdistää sen, että eihän minulla nyt oikeastaan voi olla mitään vaatimuksia. Viisi viikkoa ja asutaan erillään. Se remonttikin tuolla yläkerrassa on kiinni ihan siitä, että mies itse haluaa sitä tehdä lapsilleen huoneita, en voi oikein senkään suhteen mitään vaatimuksia esittää. Pitäisi kai olla vaan kiitollinen. Mutta kun ärsyttää, niin ärsyttää. Menin sitten sinne saunaan ja pidin suuni kiinni.

Energiaa

Viimeiset puoli vuotta on tuntunut siltä, etten jaksa mitään. En ole jaksanut siivota tai kitkeä tai leipoa. Nyt viimeisen kuukauden aikana on tullut tunne energian osittaisesta paluusta. Olen jaksanut jopa pestä lattiat ja laittaa puutarhaa, jälkimmäinen toimi on se josta nautin suunnattomasti. Olen siinä uskossa, että päätös erosta, vaikeista asioista puhuminen ja niiden selviäminen on helpottanut henkisesti niin paljon, että energia palaa vähitellen. Väsynyt toki olen edelleenkin aivan jatkuvasti ja odotan malttamattomasti viikon lomaa lokakuussa, jos lapset lähtevät isovanhempien kanssa reissuun, niin nukun varmaan kolme päivää putkeen.

Hyvän olon ja energiaa tuovat:

eläimet, puutarha, käsityöt, musiikki, hyvä kirja, reipas lenkki koiran kanssa, lasten kivat jutut, yhteiset hetket ystävien kanssa (lauantaina mennään, jeee), kauniit asiat ympärillä, onnistumisen hetket työssä, ihan vain oleminen ja laiskottelu, kuppi kahvia ja lasi hyvää viiniä (ei yhtä aikaa). 

Voi elämä!

Elämä tuo ja elämä vie, toisilta enemmän kuin toisilta. Meidän perheessä on nyt eronkin tullessa kaikki elossa  ja terveenä, itkut itketään ja sitten jatketaan. Jossain muualla koitti aamu ja uusipäivä joka vei äidin kokonaan pois, lopullisesti. Omat murheet ovat pariksi päivää kalvenneet lapsuuden ystävääni kohdanneen tragedian rinnalla, jäi mies ja kolme lasta yhtäkkiä, ilman äitiä ja puolisoa. Elämä jäi kesken aivan liian aikaisin. Ystäväni ei saanut nähdä lastensa kasvavan aikuiseksi.

Pari päivää ajatukseni ovat olleet perheesi luona ja suru luonani, vaikka lapsuuden jälkeen ei yhteyttä ollakkaan paljon pidetty. Aina tavatessa vaihdettiin kuulumisia ja juteltiin tovi.

Pieni päivitys omaan soppaan. Äidille kerroin erosta, plääh. Taitaa tarvita mummo enemmän lohdutusta kuin minä tai lapset. Kova paikka, ero meidän perheessä. Joku ihmeellinen sata vuotta vanha ajatus itää siellä päässä. Ajatus siitä että vaikka kirvellä hutkittaisiin niin aina on lapsille parempi että kotona on sekä isä, että äiti. Min oon niiiiin eri mieltä. Kyllä lapsille tärkeää on tyytyväiset ja iloiset vanhemmat, kotona (kodeissa) hyvä fiilis ja ennen kaikkea kunnollinen malli parisuhteesta. Pianajaisissani näen tytöt aikuisina yhtä tyhjissä suhteissa kuin tämä meidän, koska eivät paremmasta tiedä.

Kanttarelli

Lämpimänä ja aurinkoisena sunnuntaina lähdettiin lasten kanssa sieneen ja saalis oli hyvä. Lähes korillinen ihania keltaisia kanttarelleja. Pakastimeenkin niistä tuli neljä litraa tulevan talven ruoka-aineksia.

Talosta löytyy kaksi parinsadan litran pakastinta ja joka syksyinen haave on saada ne täyteen itse kasvatettua ja kerättyä ruokaa, jonkinlainen omavaraisuusajatelma mielessä. En edes kuvittele, että kaiken ruokani tuottaisin itse, mutta neljä sataa litraa lähes ilmaista ruokaa pienetää kauppalaskua kummasti. Terveellisiäkin marjat, sienet ja vihannekset ovat, meillä lapsetkin tykkäävät.

Tänä vuonna marjasato on hyvä, kiitos virkeiden, metsässä viihtyvien eläkeläisten, eli äidin ja isän. Itse olen ollut koko kesän töissä ja tästä johtuen kerääminen on ollut aika vähäistä. Marjasanko jos toinenkin on siitä huolimatta päätynyt hillopurkkiin ja pakastimeen. Porkkanasato on ihan ok, niitä kuution, kiehautan ja pakastan lanttujen ja palsternakan kanssa talven keittoja varten. Pensaspavut vei halla vähän liian aikaisin, härkäpapuja sen sijaan tulee paljon edelleen. Sipulit on isoja ja valkosipulit ihan parhaita ikinä. Yrttejä kasvatan ja kuivatan talteen paljon, mehut löytyy myös omasta takaa.

Ainoat hyötyeläimet joista haaveilen ovat kanat, oma pieni kanaparvi olisi ihan ihku. Tuskin minä niitä koskaan pataan laittaisin, munia söisin ja ihmettelisin niiden elämää.

Suuret surut

Kun omalle lapselle tulee eteen yksi elämän suurista suruista, ei voi kun surra mukana, itkuhan siinä pääsi, molemmilta. Esikoinen käytännölliseen tapaansa halusi katsella netistä isin uuden asunnon kuvia ja kartalta paikkaa. Surenee sitten itsekseen, omalla tavallaan. Pienimmäinen ei vielä reagoinut paljon mitenkään, luki kirjaa sängyssä ja oli hiljaa, aamulla oli ainut joka lähti isän kanssa sitä asuntoa katsomaan. Luultavasti on ihan innoissaan uudesta pihasta, jossa on keinut ja muut härpäkkeet.

Keskimmäisen suuri suru on jotain vanhempia musertavaa. Ei auta mikään, vastaus on vain pään puistelua tai nyökkäilyä. Ei halua tulla viereen, vain oman peiton alle itkemään. Lopulta ainut lohtu oli kissa, jonka neiti haki kainaloonsa kehräämään.

Täytyy kuitenkin jaksaa uskoa siihen, että ihan oikeasti tämä ero on väylä parempaan. Lapset saavat kaksi tyytyväistä kotia ja iloisen äidin ja isän. Varmasti lapsi muistaa loppuelämänsä kuinka suuri asia vanhempien ero oli, mutta jos vain pystyttäisiin toimimaan niin, että se kääntyy hyväksi, eikä jää pelkäksi suruksi.

Takakesä

Ihana päivä, tuli takakesä (kummipojan määre aamun säälle).  Vieläkin on melkein viisitoista astetta lämmintä, töissä pidin ulko ovea auki koko päivän ja illalla oli aivan hurjan hieno ukkonen. Joka puolella salamoi, lasten kanssa ihailtiin ikkunoista. Tästä osaan nauttia, kohta koittaa kuitenkin monen kuukauden kylmä. Palelen putkeen marraskuusta huhtikuuhun, hyrrrr.

Illalla kävin kasvimalla harventamassa porkkanoita, joista on tulossa ihan hyvä sato. Osa on jäänyt pieneksi, mutta osittain kasvu on ollut hyvä. Porkkanoista, sipulista ja kesäkurpitsasta syntyi sosekeitto, josta meillä lapsetkin tykkää. Ainoastaan kerma, pippuri ja suola on ostokamaa, kaikki yrtit ja vihannekset omasta tarhasta. Ihana ajatus, että saan tuossa kasvattaa porkkanoita myös tulevina kesinä. Ensi vuoden valkosipulit odottavat istutusta pihalla jo nyt, viimeistään viikonloppuna piilottelen ne multiin.

Tämä bloggeri on kyllä monimutkainen ja vaatisi pitempääkin perehtymistä, enkä nyt taida viitsiä, virkkaan mielummin sipulipussia. Asetukset on mitä sattuu ja kaiken muuttaminen vaatii tuntien työn, asenteena etsivä (ehkä saattaa) löytää oikean raksin ruutuun (tai sitten ei).

Voihan teini-ikä!

Kyllä en kadehdi yhtään kenenkään teiniyttä! Mennään yläkouluun ja sitten kenestä tulee pissis ja kenestä ei. Sitten ne pissikset alkaa kimpassa vääntää sitä ei pissistä pois porukasta. Kavereita on kuitenkin oltu, pienin kahnauksin, edelliset kuusi vuotta. Pojat kahnaa nyrkein ja homma on aika selkeä selvittää valvontakamerasta. Neidit lähettää nimettömiä kirjeitä ja parhaansa mukaan yrittää pahoittaa ja latistaa toisen mieltä. Isketään vyön alle salaa ja tökätään arkaan paikkaan piilossa.

Äitinä meinaa itku tulla tämän oman neidin puolesta, joka vetää kyllä sitkeästi omaa linjaa. Ei kiinnosta meikkaaminen eikä pojat (ainakaan avoimesti) kiinnostaa tanssi ja koulukin.
Kyllä tiedän senkin, että ei sillä vahvasti meikatulla seiskaluokkalaisella pikku neidilläkään helppoa ole. Mutta ei tule olemaan ainakaan helpompaa tulevaisuudessa jos ei opita toisen ihmisen kunnioittamista ja yleisiä kanssakäymisen pelisääntöjä. Onneksi luottoa tuohon opettajakuntaan ja muihin asiaa hoitaviin löytyy sen verran, että uskon asian selviävän ja toivottavasti kiusaamisen loppuvan.
Paha mieli kyllä tuli ja itkua on taas saanut tämä äiti pidätellä.

Uskaltauduin

Tänään, lopultakin uskaltauduin istuttamaan tammen, jonka sain ystävältä kesäkuussa. Olen pitänyt sitä purkissa, mutta nyt koska tiedän, että en joudukaan nyt heti luopumaan puutarhastani, uskaltauduin istuttamaan tammen maahan. Toivottavasti saan nähdä sen varttumisen suureksi ja vankaksi puuksi.

Paljon olisi vielä uskaltautumista edessä. Sovittiin että perjantaina tilanteesta kerrotaan lapsille. Sen jälkeen on vuorossa äiti ja isä, sekä muut ihmiset jotka ovat lähellä elämässä joka päivä. 

Tänä iltana myös puhuttiin paljon, käytännön asioista sekä toiveista ja tunteista. Puhuminen on tärkeää, mutta  välillä ei jaksaisi. Toivoin vain että mies menisi jo nukkumaan, eikä jaksaisi puhua enää tänä iltana. 

Aloitus

Nyt se on totta, kävin pankissa ja saan jäädä asumaan taloon ja puutarhaan, vaikka avioliitto päättyykin. Papereita vaille virallista. Tulevaisuuden suhteen tunteet myllertävät laidasta laitaan. Väillä olo on todella helpottunut ja päällimmäisenä on uuden sisustuksen miettiminen, kunhan mies kantaa tuon sohvan omaan uuteen kotiinsa. Toisinaan taas tulee yöllä herättyä epätoivoisiin ajatuksiin, kuinka selviän taloudellisesti, kuinka lapset selviävät, mitä ihmettä kaikki läheiset ihmiset sanovat.
Sukulaisten takia ei naimisissa kannata kuitenkaan olla. Tämmöinen kämppis-suhde ei oikein tyydytä kumpaakaan osapuolta ja sopuisaa eroahan tässä ollaan tekemässä, kaikkine lasten kulujen puolistuksineen ja joustavine yhdessäoloineen. Lupasin miehelle, että mopo saa jäädä ylisille varastoon ja renkaatkin saa autoon täällä käydä vaihtamassa. Mies sanoi ostavansa koiralle ruokaa ja auttavansa myös keskeneräisen remontin kanssa, lapset näes odottavat omia huoneita malttamattomasti.
Tulevaisuus sitten näyttää kuinka homma käytännössä sujuu, otetaan askel kerrallaan ja luodaan uudet rutiinit.

Tänne lähdin kirjoittamaan siksi että valvotut yöt, laidasta laitaan kulkevat fiilikset ja uuden elämän uomien löytäminen vaativat terapiaa ja tuntojen purkamista. Täällä ei ladella totuuksia vain fiiliksiä yhdestä erosta ja uuden elämän aloituksesta. Ehkä kirjoittelen tänne jotain myös lapsista, kissoista, koirasta ja puutarhasta, sekä elämän urastani käsitöistä.