Kodinturvajoukko

Nyt kun häämöttää lähellä se aika, että asun yksin (no lasten kanssa, mutta kai ne isänsä luona osan ajasta viettää) täällä landella pimeässä omakotitalossa, ei naapureita näkö etäisyydellä, eikä myöskään mitään katuvaloja tai pihavaloja enempää kuin oven päällä, huomaan olevani hyvin onnellinen koiran omistaja.

Minun rakas rakkini on sekarotuinen piskiina, jonka isäkin on tuntematon ja lapsuudentraumat valtaisat. Pari vuotta sitten kun neitikoira saapui taloon, ollessaan jo iso puolivuotias pentu, oli se jo ehtinyt kokea useamman hylkäämisen ja sitä on mitä luultavimmin jossain lyöty, koska edelleenkin sauvakävelijät ja vieraat miehet pitkien juttujen kanssa ovat maailman kamalimpia. Ensimmäisen vuoden aikana piskiina piti laittaa autoon väkisin, se kun oli aina nostettu kyytiin ja viety pois ilman että takaisin pääsi. Nykyään se hyppää itse autoon, ei koskaan mielellään, mutta ilmeisesti on ruvennut luottamaan siihen että enää ei viedä pois.Vuoden verran koira tuhosi yksin jäätyään kaiken minkä hampaisiinsa sai, onneksi ei enää, kirjastonkirjojakin on ihan "muutamat" maksettu. Vieraita kohtaan koira on edelleen hyvin epäluuloinen ja etenkin miehet on vaikeita. Naiset se hyväksyy aika pian, mutta jos satut omistamaan y-kromosomin niin ystävyyttää ja hyväksyntää ei ihan pienessä hetkessä irtoa, jotunet kyläilemään talossa ihan useamman kerran. Koskaan koira ei iole kuitenkaan kenellekkään ollut agressiivinen, ei näyttänyt hammasta, vähän ehkä murissut, mutta se mielummin väistää kuin tulee vieraiden luokse ja lapsista se tykkää, nauttii suunnaattomasti kun koko synttärivieras klaani istuu ympärillä ja rapsuttaa.

Koska olen välillä taipuvainen ylimääräiseen mielikuvituksen lennättämiseen, on syksyisenä iltana pimeä omakotitalo pihoinen otollinen paikka miettiä mitä nurkan tai ikkunan takana onkaan, on tämmöisen isohkon koiran omistaminen oikea onni. Se nimittäin ihan taatusti ilmoittaa jos joku tulee pihaan, se tietää jos joku on kellarissa tai auto tulee pihaan tai joku kävelee ikkunan takana, ei varmasti jää huomaamatta. Kun käy yksin nukkumaan ja tietää että joku varmasti herää ja ilmoittaa kaikesta epätavallisesta, ei tämmöisen liian vilkkaalla mieleikuvituksella varustetunkaan henkilön tarvitse panikoida pimeässä.

Kriisit ja toiset kriisit

Pikkasen piti silmiä hieraista, kun huomasin mitä kirjoja mies nyt lukee, mm. "Uskallanko uuteen rakkauteen" löytyy pinosta. Hei haloo, jätkä ei ole edes muuttanut uuteen kotiinsa vielä. Seuraava ajatus oli oikeastaan, että "eipä voi vähempää kiinostaa, ole hyvä vaan, toivon sinulle kaikkea hyvää ja onnea". Kolmantena voisi tietysti lähteä lukemaan blogeista kaikki kamalimmat tarinat ex-puolisoiden uusista suhteista ja pahoista äitipuolista. Mutta voisko vaikka kuitenkin nyt ensin muuttaa oikeasti eri kattojen alle ja saada sitten sen virallisen eron ja ennenkaikkea voisko nyt ensin hioa uudet arkirutiinit lasten kanssa kohdilleen, ennen kuin uskaltaa siihen uuteen rakkauteen? Pitäisiköhän ihmisen olla ensin onnellinen ihan itsensä kanssa, ennenkuin voi olla onellinen jonkun muun kanssa?

No tämä miehen kriisinkäsittely ja uuden rakkauden kaipuu ynää muu blaablaa johti  sitten siihen, että illalla istuin saunan pukuhuoneessa saunan jälkeen yksin, kun lapset olivat jo menneet sisään. Kuuntelin sateen ropinaa ja tuulta, katselin muutaman ötökän kieppumista valon ympärillä ja huomasin, että minä en kaipaa mitään just nyt. Ihana tunne. Tämä riittää ja voin olla oikeasti ihan onnellinen. Nautin pienistä hetkistä, olemisesta välillä yksin välillä lasten kanssa ja välillä ystävien. Kissanpentu voisi olla kiva, ihan hyvin tänne kolmas kissa mahtuisi, mutta ei mitään uusia parsuhteita eikä rakkauksia tähän elämään nyt kiitos, entiset riittää ihan hyvin. Jos joskus on niiden aika niin ok, mutta nyt en sellaista yhtään kaipaa.