perjantai 19. lokakuuta 2012

Kodinturvajoukko

Nyt kun häämöttää lähellä se aika, että asun yksin (no lasten kanssa, mutta kai ne isänsä luona osan ajasta viettää) täällä landella pimeässä omakotitalossa, ei naapureita näkö etäisyydellä, eikä myöskään mitään katuvaloja tai pihavaloja enempää kuin oven päällä, huomaan olevani hyvin onnellinen koiran omistaja.

Minun rakas rakkini on sekarotuinen piskiina, jonka isäkin on tuntematon ja lapsuudentraumat valtaisat. Pari vuotta sitten kun neitikoira saapui taloon, ollessaan jo iso puolivuotias pentu, oli se jo ehtinyt kokea useamman hylkäämisen ja sitä on mitä luultavimmin jossain lyöty, koska edelleenkin sauvakävelijät ja vieraat miehet pitkien juttujen kanssa ovat maailman kamalimpia. Ensimmäisen vuoden aikana piskiina piti laittaa autoon väkisin, se kun oli aina nostettu kyytiin ja viety pois ilman että takaisin pääsi. Nykyään se hyppää itse autoon, ei koskaan mielellään, mutta ilmeisesti on ruvennut luottamaan siihen että enää ei viedä pois.Vuoden verran koira tuhosi yksin jäätyään kaiken minkä hampaisiinsa sai, onneksi ei enää, kirjastonkirjojakin on ihan "muutamat" maksettu. Vieraita kohtaan koira on edelleen hyvin epäluuloinen ja etenkin miehet on vaikeita. Naiset se hyväksyy aika pian, mutta jos satut omistamaan y-kromosomin niin ystävyyttää ja hyväksyntää ei ihan pienessä hetkessä irtoa, jotunet kyläilemään talossa ihan useamman kerran. Koskaan koira ei iole kuitenkaan kenellekkään ollut agressiivinen, ei näyttänyt hammasta, vähän ehkä murissut, mutta se mielummin väistää kuin tulee vieraiden luokse ja lapsista se tykkää, nauttii suunnaattomasti kun koko synttärivieras klaani istuu ympärillä ja rapsuttaa.

Koska olen välillä taipuvainen ylimääräiseen mielikuvituksen lennättämiseen, on syksyisenä iltana pimeä omakotitalo pihoinen otollinen paikka miettiä mitä nurkan tai ikkunan takana onkaan, on tämmöisen isohkon koiran omistaminen oikea onni. Se nimittäin ihan taatusti ilmoittaa jos joku tulee pihaan, se tietää jos joku on kellarissa tai auto tulee pihaan tai joku kävelee ikkunan takana, ei varmasti jää huomaamatta. Kun käy yksin nukkumaan ja tietää että joku varmasti herää ja ilmoittaa kaikesta epätavallisesta, ei tämmöisen liian vilkkaalla mieleikuvituksella varustetunkaan henkilön tarvitse panikoida pimeässä.

6 kommenttia:

Puolinainen kirjoitti...

Mä niin tiedän tuon vainoharhaisen pelon yksin omakotitalossa pimeyden ympärillä. Auta armias jos pitää puita hakea pimeällä puuvajasta, lähestulkoon mahdotonta, mutta pakotan itseni ja melkein pissat housussa kipitän pelko persiissä puuvajaan ja uskottelen itselleni ettei pelota ollenkaan. Ja äkkii sisään :D Mulla kun en ole edes koiraa...

Hanneli kirjoitti...

Pimeä puuliiteri on kyllä otollinen paikka, kun ei sieltä ole kuin se yksi ovi uloskaan, sekin selän takana. Muita erityisen hedelmällisiä hetkiä ovat poistuminen pihasaunasta yksin pimeään pihaan, kipuaminen pimeänä aamuna pimeään autoon ja oven luketseminen puoliltaöin, kun se unohti lukita aikaisemmin ;)
Kauhuleffojen katsominen syysiltoina on erityisen hyvä idea, tai jonkun tavaran etsiminen illalla tuosta tyhjästä vanhasta navetasta.
Juu taidan ruvetä käymään tuon koiran kanssa saunassakin :-D.

Mari A. kirjoitti...

=)

Meilläkin alkaa nyt toi metsä pelottavan läheltä. Onneksi naapuri on seinän tai toisen takana (tuo seinänaapuri tosiaan harvemmin kotona).

Mutta kyllä on pimeää nyt, kun on tottunut siihen, että katuvalot loistaa sisään. Toisaalta, onpa kyllä ihanan rauhallista.

Hanneli kirjoitti...

Oikeasti, minä en kuitenkaan kaipaa yhtään niitä katuvaloja. Tähtikirkas taivas, ilman mitään häirtsevää valosaastetta on jotain mitä voisi vain tuijotella tunnista toiseen.
Siellä mielikuvitus voi laukata ihan erilaisissa jutuissa ;-)

TA-MIIT kirjoitti...

Luota, että kyllä koiru ilmoittaa, jos joku uskaltaa hipsehtimään lähitienoolle, se on sen homma ja se ottaa sen vakavasti. Noin ärhäkästi haukkuvan vartijan pihaan tuskin kukaan uskaltaa tullakaan.

Kuvassa muikeat ikkunakyylät :)

TA-MIIT kirjoitti...

Heija, miunkin kommentti ilmaantui!