Kertomisen vaikeus ja helpotus

Avioero!

En olis kyllä uskonut! Ihan viimeisenä minä teidän olisin ajatellut eroavan!

Olet varmaan ihan allapäin!

Miten lapset?

Niin surullista kuulla!

No minä kyllä uskoin jo viimeiset viisi vuotta ja ajattelin sen eron jossain vaiheessa tulevan.

Allapäin en ole mitenkään erityisesti. Kai sitä välillä jokainen on allapäin, erosi tai ei.

Lapset voi ihan hyvin, niistä ei tapella.

Minusta tämä on oikeastaan, jos ei nyt iloinen, niin positiivinen asia loppujenlopuksi.

Olen tässä syksyn mittaan tullut yhä laiskemmaksi kertomaan ihmisille tästä erosta. Jotenkin nuo reaktiot on aina niin samat. Onnelliset (?) pariskunnat päivittelevät ja eron käyneet jotenkin yrittävät tsempata ja ymmärtää. Hei tää on vain elämää, ihan normaalia ymmärtääkseni 2000-luvulla. Olisin mielelläni halunnut naapurin mummon levittävän sanaa kylillä, kerrankin. Mutta tämä uskonnollinen vanha rouva ilmoitti, että hänen suustaan tätä ei kukaan kuule! Joten kaikki naapurit ei taida vieläkään tietää, minä niin luotin tuohon naapurin mummoon tässä asiassa.

Nyt joulunalla pari ystäväperhettä sai ihmeteltäväkseen joulutervehdyksen, josta puuttui miehen nimi. Asiaan palattaneen kummilasten tulevilla syntymäpäivillä.

Kuitenkin kun asia on ihmisten tiedossa on itsellä olo paljon helpompi. Ei tarvitse kierrellä ja kaarrellä kaikenlaisia asioita, tässä on minä lapsineni ja sitten lasten isä lapsineen on niin kuin eri yksikkö, vaikka samat lapset onkin. Vähän meinasi minua ruveta harmittamaan, kun oma perhe tuntui tuossa skippaavan eron ihan tyystin ja pistävän entisen porukan samaan pakettiin tyyliin: Tuleekos se exäkin? Tulette sitten tänne, exä mukaan lukien. Olin vähän niinkuin että hitostako minä sen syntymäpäiville saapumisia tiedän ja kutsua sen voi ihan henk.koht. puhelinnumero sama entinen.

Valoa kohti!

Joka päivä joku uusi tietää erosta ja kohta toivottavasti kaikki.

Päivällinen yhdelle

Odotettu ja haluttu joulumieli on tänä vuonna ollut kiven alla. Lapset on odottaneet joulua (=lahjoja) innoissaan ja on leivottu pipareita, mutta minun joulumieleni on ollut kiven alla. Exä ilmoitti, että hän haluaisi laittaa lapsille jouluaterian vaikka joulupäiväksi, lapset (ja muutkin) olivat sitämieltä että aattona kokoonnutaan tähän meille + sisko naapurista ilmoitti, että ei ole mitään järkeä siinä, että kaikki kokkaavat koloissaan vaan kokoonnutaan kaikki lähi tienoon sukulaiset torpistaan ja mökeiltään aaton aterialle sinne, saunaankin pääsee. Tapaninpäivän ruokailut hoidetaan sitten äidin ja isän luona, exä ei tule (on kyllä kutsuttu). Menee hakemaan omaa isäänsä rivarilleen joulukylään.

Järkeväähän se on, että yhdistytään saman pöydän ääreen jouluaattona, eikä joka talossa tartte omaa kinkkua paistaa, on on. Ensin meinasin heittää hanskat tiskiin, mitä hittoa tässä kokkailen, jos täällä ei kukaan yhtenäkään  päivänä sitä porkkanalaatikkoa ole syömässä? Vähän jo harmittikin, miksi ei kukaan tahdo syödä (juujuu, ei ole siitä kyse) minun porkkanalaatikkoani? Painukoon penkin alle koko joulu.

Mutta mistä löytyy kadonnut joulumieli, jos ei ruuan tuoksusta? Vastoin kaikkea järkeä ja rationaalista ajattelua valmistin tähänkin taloon porkkana- ja lanttulaatikkoa, tein sen vuoden ainoan karjalanpaistin (ainut kerta vuodesta kun laitan moista on joulu). Italiansalaatti meinasi kokea takaiskun, kun öljy oli loppu ja kermaviili unohtui kauppaan. Mutta mitä on italiansalaatti ilman itse tehyä majoneesia? Ajoin siis hakemaan öljyä ja kermaviiliä tuosta Nesteeltä muutaman kilometrin päästä. Sitten kaadoin itselleni lasin viiniä ja söin joulupäivän aterian ylhäisessä yksinäisyydessäni, kera hyvän kirjan (ilman lapsia, voi ruokapöydässäkin lukea). Päätin että tämä ei ole surullista, vaan olen sen arvoinen ja nautin. 

Voihan tuo ruuan määrä olla vähän ylimitoitettu yhdelle, mutta kaipa tänne vielä syöjiä ilmaantuu. Tosin lapsethan eivät syö lanttulaatikkoa eivätkä italiansalaattia, jaan loput vaikka koiran kanssa.

Aikakirjoihin merkittäköön myös eka ihan itse metsästä haettu kuusi tässä tuvassa. Aatonaattona käytiin kahden nuorimman neidin ja koiran kanssa sahaamassa (lupa oli) tuosta lähi metsästä kuusi ja tuotiin se kotiin. On se hieno, eikä karise yhtään. 

Joulukukka ja karjuva äiti

Hyvin alkaa päivä, kun neiti kahdeksan vee istuu lattialla kolme minuuttia ennen taksin tuloa ja vinkuu ulkohousujen olevan liian pienet, eivät mene jalkaan ja eivät varsinkaan lähde koulussa jalasta pois. Äidin vika, mitäs ei kiinnittänyt asiaan huomiota aiemmin, se nyt ei vaikuta mitään että eilen housut on olleet neidin mielestä just ne oikeat ja sopivat. 

Neidin lempifarkut ovat myös rikki. Yllätys yllätys, niitähän ei yleensä pestä kuin korkeintaan viikonloppuna ei ne jouda pesuun, aina käytössä. Äidin vika, kun samana iltana (klo 20.30) ei löydy kaapista, eikä kaupasta samanlaisia tilalle. 

Tässä välillä on neiti 10 vee suuttunut verisesti isosiskolleen neit 13 veelle, joka on niin kamala hienostelija, että menee äidille kertomaan että neiti 10 vee on puhdistanut jotain pientä liitutaulua omalla syljellään (yäks). Neiti 10 vee viettää loppuillan loukkaantuneena petissään ja jostain hämäräksi jääneestä syytä äiti oli tässäkin jotenkin, jos ei ihan syyllinen, niin ainakin osasyyllinen.

Neiti 8 vee hyppii ja pomppii jokaisen iltapalaleivän haukkaamisen jälkeen piruetteja keittiön lattialla. Koska äiti pyytää toistuvasti istumaan ja rauhoittumaan, ilmoittaa (lue: huutaa ja polkee jalkaa) neiti 8 vee että äääiiitii on iiiihan hirveeee, ja jouluna kyllä menen isin luo koska äiti ei ole siellä!

Neiti 13 vee teineilee vähän ja yrittää esittää isoa tyttöä, joka on äidin kaveri huolimatta pikkusiskojen ryttyilystä (pari tuntia sitten samainen 13 vee nakkeli niskojaan ja tuomitsi äidin tyhmäksi kalkkikseksi, joka ei ymmärrä yhtään mitään mistään). Tästä pikkusiskot netävät herneet nenään ja haukkuvat neiti 13 veetä pikkuäidiksi ja lellikiksi, josta neiti 13 vee hermostuu ja ryhtyy käyttäytymään jotakuinkin samallalailla kuin neiti 8 vee.

Illan kuluessa käy ilmi, että neiti 8 vee tarvitsee huomenna koulussa luistimia. Jeps jeps, tiukan mietinnän jälkeen luistimet löytyvät ja mahtuvat jopa jalkaan. Seuraavaksi ryhdytään miettimään vaatetuspoliittisia kantoja, koska äidin mielestä neiti 8 veen takki on täysin sopimaton luisteluun. Löydetään takki, joka on äidin mielestä juuri sopiva. Lämmittää mukavasti, hihat on riittävän pitkät ja helma ei nouse kainaloon luistellessa. Neiti 8 vee ilmoittaa, että takki on kamala ja iso ja hän ei voi sitä käyttää. Tässä vaiheessa äiti 37 vee ryhtyy hieman korottamaan ääntään, koska neiti 8 vee polkee jalkaa kiljuu, vinkuu ja huutaa päälle, joka kerta kun äiti on saanut lauseestaan ensimmäiset viisi sanaa sanottua.

Loppujen lopuksi talosta löytyy karjuva äiti, joka ilmoittaa koko neiti laumalle, että nyt jos ei kohta ole iltapalat suussa ja hampaat pesty, niin saatte mnennä nukkumaan ilman kumpaakaan toimenpidettä ja suut kestää kiinni, eikä kukaan polje jalkaa ja parempi kuin ei kukaan sanoisikaan mitään. 

ÄITI MENEE NYT SUIHKUUN!

Nyt voin sitten pohtia elämää kaksikymmentä vuotta eteenpäin ja kaikki neitien tulevassa elämässään kokemat vastukset ja elämän kurjuudet voin laittaa avioeron ja ennenkaikkea karjuvan äidin piikkiin.

Isin luonahan elämä on yhtä riemua. (Tätä ei varmaan ois pitänyt sanoa, sanoinpas.)

Sotkuahdistus

Voi miksi, oi miksi minun koti on aina kuin pyörremyrskyn jäljiltä?
Miksi jokapaikka on täynnä lehtiä, lankoja, pölyä, kirjoja, karvaa ja ihan mitätahansa kamaa mitä voi kuvitella?
Miksi lapset jättää kaikki likaiset vaatteensa pitkin lattioita, sänkyjä, tuoleja?
Miksi koiran puoliksi purtuja puruluita on jalan alla joka askeleella?
Miksi pöytäliina ei ole koskaan puhdas, vaan aina muruinen, mehuinen, kahvinen, kastikkeinen?
Miksi pyykkikori ei ole ikinä tyhjä?
Miksi vasta järjestelty dvd-hylly on kuin pommin jäljiltä?
Miksi takanpäältä löytyy kissan oksennusta?
Miksi lintujen pähkinäautomaatti nököttää edelleen tiskipöydän kulmalla, niinkuin viikko sitten?
Miksi matto on ihan yhtä pölyinen kuin eilenkin, vaikka äsken puistelin?
Miksi sängyn alla on aina villakoiria?
Miksi meillä joka vuosi jouluvalot laitetaan vasta sitten, kun kaikilla muilla jo on?
Miksi koiran pitää silputa paperia pitkin lattiaa?
Miksi naapurissa on aina niin siistiä?

Juu, juu, iski vähän joulupaniikkiahdistus, kyllä tämä tästä. Postaan tänne ensi kerralla vaikka joulukukista, ne on kauniita. 

Epäsopiva pari

Juhlittiin ystävän maisteriksi valmistumista, oli kivaa ja tosi mukava nähdä opiskelukavereita pitkän tauon jälkeen. Juteltiin paljon ja vaihdettiin kuulumisia.

Loppuillasta tietysti jatkoille kaupungille yökerhoon, tanssimestaan, parinhakubaariin.

Jaahas.

Jotenkin tunsin olevani väärässä paikassa. Yksikään humalainen mies ei tuntunut kiinnostavalta, jos nyt en niitä siellä ollut varsinaisesti katselemassakaan. Seura oli toki mukavaa ja tanssittiinkin vähäsen siellä discopuolella, humpat skipattiin. 

Kaitpa tässä jotain kehitystä on tapahtunut, aikoinaan nuo paikat ja ihmiset siellä tuntuivat hyvinkin kiinnostavilta ja miellyttäviltä paikoilta. Luultiin niistä jotain löytävämme? Nyt siellä oli vain vähemmän ja enemmän humalaisia. Avoimesti ja salaa vastakkaista sukupuolta bongaavia naisia ja miehiä. Lähdin nukkumaan reilusti ennen valomerkkiä. 

Jos tässä nyt joskus siihen pisteeseen saapuu, että jokin parisuhde on ajankohtainen niin tuskinpa sitä noista baareista kannattaa etsiä, tuli vaan semmoinen fiilis.

Olin ihan epäsopiva sinne, vähän jossain vaiheessa kaipasin kotiinkin.

Ruokaongelmia

Tässä talossa laitetaan ruoka pääasiassa itse, joskus syödään ranskiksia ja nakkeja ja joskus valmista pizzaa, mutta yleensä ruoka on ihan oikean äidin tekemää (ei Saarioisen). Lasten maito, kananmuna yms. allergioista on pääasiassa päästy eroon, nuorin neiti vielä kutisee jos aitoa maitoa ryystää, mutta kypsennetty ei tuota ongelmia. Vanhimman neidin kehittämää kasvissyönti-ideologiaa en koe ongelmaksi, itse kärsin lihanhimosta, mutta kasvissyönti on mielestäni kaikinpuolin kannatettava ja järkevä vaihtoehto. Keskimmäinen kärsii lähinnä hernekkeittoangstista ja fetajuustokammosta.
Mies muutti pois, se söi paljon. Lapset syö miehen luona nykyisin vähintään kaksi tai kolme kertaa viikossa ja välillä enmmänkin.
Kahdeksan vuotta on perhe ollut viisihenkinen ja ruuankulutus suuri.
Nyt en osaa laittaa tarpeeksi vähän ruokaa.
Ostan liikaa leipää, viikon vanha käntty ei ole hyvää. Laitan liikaa ruokaa, vaikka pienensin kattilan kokoa jäi keittoa vielä kompostiin ja koiralle ja makaroonilaatikon loppujakaan kukaan ei syönyt. Entisen kokoisesta leikkelepaketista viimeiset siivut menee pahaksi ja makarooniakin pitäisi kettää murto-osa entisestä.
Siis selvää säästöä, kunhan opin laittamaan tätä sapuskaa niin vähän ettei sitä tarvitse heittää pois.
Ehkä vielä opin, käyn ostamassa ensi hätään pieniä kattiloita.

Junnaako tämä?

"Vähemmän pakkoliitoksia, enemmän yhteistoimintaa"

"Sijaispula aiheuttaa potilasjonoja terveyskeskuksissa"

Arvatkaas minkä vuoden maakunnan ykköslehden otsikoita. Juu ei ole 2010, ei 2012. Nämä ovat aitoja otteita vuoden 1970 numeroista.

Lisää otteita saman vuosikymmenen elämästä:

"Simpeleen surmista epäillyt väärillä nimillä Tanskassa"

"Libanonin sissit eivät antaudu"

"Kolme hukkui farmariautoon"

Ei ollut lintukoto Suomi, eikä Lähi-Itä, myöskään 40-vuotta sitten. Vuonna 1972 on tosin oltu kovin optimistisia ja uutisoitu maaliskuun 28. päivä että:

"Tie Euroopan pysyvään rauhaan alkaa hahmottua"

Ei tainnut tulla pysyvää rauhaa, vaikka artikkelissa kerrotaan presidentti Urho Kekkosen niin uskovankin. Samassa lehdessä kerrotaan kuinka 16-vuotinen sota päättyi Sudanissa, syvä huokaus tuon uutisen kohdalla.

Vähän pistää miettimään.

Mikä muuttuu?

Vuonna 1972 on Itä-Suomessa mietitty huonojen puhelinyhteyksien pahoja seurauksia, nyt puhutaan siitä kuinka täällä syrjäkylillä huonot tietoliikenneyhteydet aiheuttavat epätasa-arvoa ja onnettomuutta. 

Tupakkamainokset puuttuvat tämänpäivän lehdistä ja vähäpukeisia naisia on myös vähemmän nykyisin. Oikeesti muutamat aikakauslehdet 70-luvulta muistuttavat hieman miestenlehtiä joita nykyisin on siellä R-kiskan ylimmällä hyllyllä. Voi ukit, minkälaisessa maailmassa elittekään :-D.

70-lukuun pääsin sukeltamaan yläkerran lattian alta löytyneiden sanoma- ja aikakauslehtien avulla, joita sieltä on paljastunut jo kaksi jätesäkillistä.