Odotettu ja haluttu joulumieli on tänä vuonna ollut kiven alla. Lapset on odottaneet joulua (=lahjoja) innoissaan ja on leivottu pipareita, mutta minun joulumieleni on ollut kiven alla. Exä ilmoitti, että hän haluaisi laittaa lapsille jouluaterian vaikka joulupäiväksi, lapset (ja muutkin) olivat sitämieltä että aattona kokoonnutaan tähän meille + sisko naapurista ilmoitti, että ei ole mitään järkeä siinä, että kaikki kokkaavat koloissaan vaan kokoonnutaan kaikki lähi tienoon sukulaiset torpistaan ja mökeiltään aaton aterialle sinne, saunaankin pääsee. Tapaninpäivän ruokailut hoidetaan sitten äidin ja isän luona, exä ei tule (on kyllä kutsuttu). Menee hakemaan omaa isäänsä rivarilleen joulukylään.
Järkeväähän se on, että yhdistytään saman pöydän ääreen jouluaattona, eikä joka talossa tartte omaa kinkkua paistaa, on on. Ensin meinasin heittää hanskat tiskiin, mitä hittoa tässä kokkailen, jos täällä ei kukaan yhtenäkään päivänä sitä porkkanalaatikkoa ole syömässä? Vähän jo harmittikin, miksi ei kukaan tahdo syödä (juujuu, ei ole siitä kyse) minun porkkanalaatikkoani? Painukoon penkin alle koko joulu.
Mutta mistä löytyy kadonnut joulumieli, jos ei ruuan tuoksusta? Vastoin kaikkea järkeä ja rationaalista ajattelua valmistin tähänkin taloon porkkana- ja lanttulaatikkoa, tein sen vuoden ainoan karjalanpaistin (ainut kerta vuodesta kun laitan moista on joulu). Italiansalaatti meinasi kokea takaiskun, kun öljy oli loppu ja kermaviili unohtui kauppaan. Mutta mitä on italiansalaatti ilman itse tehyä majoneesia? Ajoin siis hakemaan öljyä ja kermaviiliä tuosta Nesteeltä muutaman kilometrin päästä. Sitten kaadoin itselleni lasin viiniä ja söin joulupäivän aterian ylhäisessä yksinäisyydessäni, kera hyvän kirjan (ilman lapsia, voi ruokapöydässäkin lukea). Päätin että tämä ei ole surullista, vaan olen sen arvoinen ja nautin.
Voihan tuo ruuan määrä olla vähän ylimitoitettu yhdelle, mutta kaipa tänne vielä syöjiä ilmaantuu. Tosin lapsethan eivät syö lanttulaatikkoa eivätkä italiansalaattia, jaan loput vaikka koiran kanssa.
Aikakirjoihin merkittäköön myös eka ihan itse metsästä haettu kuusi tässä tuvassa. Aatonaattona käytiin kahden nuorimman neidin ja koiran kanssa sahaamassa (lupa oli) tuosta lähi metsästä kuusi ja tuotiin se kotiin. On se hieno, eikä karise yhtään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti